Sänky vai vanhus?

Päättäjien keskusteluita ja uutisointia seuranneena ei voi välttyä ajatukselta, että järjestelmä on tekemässä palveluiden tuotannosta entistä kalliimpia. Vanhuspalvelulain uudistamisen yhteydessä on käyty laajaa keskustelua henkilöstömitoituksesta. Olisiko kuitenkin niin, että eräs tärkeä asia, asiakas on unohtunut?

Jos henkilöstömitoitus määritellään nykyisten suositusten kanssa samalla tavalla, se perustuu asiakaspaikkojen määrään. Siis sänkyjen määränkö pitäisi ratkaista, miten paljon täytyy olla hoitajia? Sillä ei ole nykysuosituksissa, eikä julkisuudessa vanhuspalvelulain valmistelusta käydyssä keskustelussa ymmärrykseni mukaan arvoa, onko sängyssä hoidettava asiakas vai ei, tai mitä hänen hoitonsa vaatii.

Jos näin edetään lain valmistelussa ja ajatusta levitetään muuallekin, kuin vanhuspalveluihin tulee sosiaali- ja terveydenhuollonpalvelujärjestelmästä järjettömän kallis kaikille. Jos työntekijöitä on palkattava vain siksi, että nille voi mahdollisesti olla käyttöä, ei toiminta kuulosta kovin järkevältä. Tuo on kuitenkin arkipäivää sosiaali-ja terveysalalla.

Jos taas halutaan tehdä asioita nykyaikaisesti = joustavasti, järkevästi ja taloudellisesti, olisi henkilöstömitoituksen perustuttava ehdottomasti asiakasmäärään tai niiden vaativuuteen. Hoidettavien vanhusten määrän tulisi olla tekijä, joka määrittelee vanhuspalveluiden henkilöstötarpeen. Ei kai tyhjä sänky hoitoa tarvitse, vaikka julkisuudessa onkin väitetty tällaisen mitoituksen parantavan jopa hoidon laatua? Ajattelemallani muutoksella saataisiin aikaan resurssien kohdentuminen nykyistä paremmin kaikissa sosiaali- ja terveyspalveluissa ja voitaisiin taata, että kenenkään ei tarvitse maksaa tyhjästä.

Jo nykyisen suosituksen ollessa käytännön toiminnan ohjaajana on nähty, että käyttöasteen jäädessä vajaaksi asiakaspaikkoihin perustuva henkilöstömitoitus on aiheuttanut kustannusten osalta ongelmia. Lasku tästä lankeaa luonnollisesti kunnille ja veronmaksajille. Nykykäytäntö on aiheuttanut myös yksiköiden lakkauttamisia ja yksityisten palveluiden tuottajien konkursseja, ellei asiakaspaikkoja ole saatu täytettyä riittävän nopeasti. Näin myös hoidettavat asiakkaat ovat joutuneet kärsimään vanhuspalveluissa, joutuessaan muuttamaan omasta ”kodistaan”.

Uudistaisin kyllä tässä kohdassa ajattelua hieman, entä sinä?

Tavikset ja luuserit

Maailmalla, Euroopassa ja Suomessa kaikilla aloilla, jopa sosiaali- ja terveysalan palveluiden tuotannossa on siirrytty aikaan, jossa tavanomaisella palvelulla/ tuotteella ei välttämättä menestytä. Täytyy ylittää tavallisuus/ keskinkertaisuus. Ei riitä, että tehdään niin kuin on aina ennenkin tehty (jos on tarve menestyä tai pärjätä aiempaa paremmin), nyt pitää olla hyvä ja kehittyä. Niin totta, jopa minun työssäni.

Lenita Airisto paukautti tuon totuuden pöytään Porissa SuomiAreenalla 18.7. Sitten kaivettiin hieman tarkoituksellista väärinymmärrystä ja haloo oli valmis. Ilta-Sanomat kirjoitti 19.7. ”Kansa raivostui Lenita Airiston tavispuheista”. Netissä Ilta-Sanomat kirjoitti: Nyt jyrähti: Lenita: Tavis on luuseri. Lenitan puheissa on kuitenkin hieman pohtimisen aihetta.(Lenita itseasiassa taisi tulkita alkuperäistä Thomas L. Friedmanin kolumnia palveluihin ja tuotteisiin kohdistuen mutta hieman provokatiivisella käännöksellä)

 Kilpailu lisääntyy joka alalla, myös sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kunnat ostavat luonnollisesti parasta mahdollista palvelua hinta-laatusuhteessa. Niinhän me kai kaikki teemme, kun jotain ostamme. Valitsemme jonkinlaiset kriteerit hankinnalle ja sitten marssimme kaupoille. Tavallisuus/keskinkertaisuus erottuu silloin harvoin joukosta, etenkään jos on vielä kyseessä kallis tuote (sanottakoon nyt, että sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kalliita aina niitä ostettaessa, paitsi palveluiden tuottajien mielestä).

Jos asiaa ajatellaan pidemmälle kuin yksittäisenä palveluna, niin on pohdittava kuka sen palvelun oikeasti tuottaa? Organisaatiohan ei taida sinällään tehdä yksin mitään. Johto yksin ei voi tehdä mitään. Kaikki tapahtuu loppujen lopuksi asiakastyötä tekevien ihmisten toimesta. Siis kaikkien työntekijöiden on yksilöinä ylitettävä tavallisuus/ keskinkertaisuus ja on kehitettävä työtä, jos on tarve menestyä aiempaa paremmin. Vain tällä tavoin voidaan saavuttaa kokonaisuus, joka on aiempaa/ muita parempi. 

Voiko aina olla 100 lasissa?

Mitä tapahtuu nykyaikana (kun pitäisi jatkuvasti olla tehokas) töissä, jos työntekijän tehokkuus hetkellisesti laskee? Voiko ihminen toimia koneen tavoin, aina täysillä vai onko inhimillistä että esim. yksityiselämässä sattuvat kriisit näkyvät työtehon laskuna. Miten siihen suhtaudutaan? Onko väärin kuitenkin olla töissä vaikka ei käykään ihan täysillä tehoilla, vai pitäisikö olla sairaslomalla?

Paljon kysymyksiä mutta kukapa olisi oikea henkilö antamaan vastauksia? Muun muassa noita kysymyksiä olen pohtinut loppukevään ja alkukesän aikana yksityiselämässäni sattuneista tilanteista johtuen. Kohtasin samaan aikaan kaksi suurta kriisiä omassa elämässäni ja olen joutunut tosissani työskentelemään saadakseni itseni takaisin ns. normaaliin moodiin (tästä syystä myös blogini päivitykset ovat olleet hieman harvassa, anteeksi siitä).

Suuret elämän kriisit eivät voi millään olla näkymättä työssä ja sen tuloksissa. Minusta on silti inhimillistä ja nykyaikaisen työnantajan sekä työyhteisön toimintaa hyväksyä ihmiset heikkouksineen, sellaisena kuin he ovat. Aina ei voi odottaa työntekijän pystyvän tehokkuudessa samalle tasolle.

Minä en jäänyt pitkälle sairaslomalle vaikka sellaistakin minulle tarjottiin. Katsoin parhaimmaksi olla töissä, tehdä välttämättömät asiat ja keskittyä muun ajan itseni kuntoon saattamiseen. Kun välttämättömät asiat on tehty voivat muut asiat odottaa, mikään tekemätön tuskin karkuun lähtee vaikka siirtyykin. Ei maailmaa tarvitse tänään valmiiksi saada, näin ajattelin keväällä. Enkä kadu valintaani, vaikka olenkin saanut aiheesta arvostelua osakseni. Olen todella kiitollinen työyhteisölleni ja yhteistyökumppaneillemme joustavuudesta, välittämisestä ja käsittämättömän suuresta tuesta mitä olen viime aikoina saanut. 

Asiat on asetettava tärkeysjärjestykseen kaikkihan tuon tietää mutta muistammeko, että tuo järjestys voi muuttua kaikkien meidän kohdalla joskus, edes hetkellisesti? Ei kai niitä kiveen ole hakattu.

Varhainen puuttuminen lopetettava?

Olen usein miettinyt sosiaalityössä jatkuvasti esiintyvän varhaisen puuttumisen merkitystä käsitteenä ja erityisesti sen syntyä tai ajatusta sen takana. Minusta meidän olisi tarjottava tukea, eikä puututtava ihmisten elämään. Ainakin ensisijaisen painopisteen tulisi olla tukemisessa.

Arvatkaa mitä minä sanoisin, jos joku ryhtyisi puuttumaan elämääni. Taustatiedoksi kuviteltuun vastaukseen riittänee useat suomalaisuuteen ja pohjalaisuuteen liittyvät luonteenpiirteeni. Ymmärrän siis varsin hyvin asiakkailta tulevan reaktion ja vastustuksen kaikkeen heidän elämäänsä puuttumiseen.

Arvostavan kohtaamisen tulisi olla aina lähtökohta vuorovaikutukselle ja erityisesti asiakaspalvelussa, myös sosiaali- ja terveysalalla. Kunnioitus itsemääräämisoikeutta kohtaan jokaisen ihmisen kohdalla tulisi niin ikään olla perusasioita. Kumpikaan noista ei toteudu, jos minun elämääni puututaan.

Käsitteenä varhainen puuttuminen johtaa ajatukseni vanhakantaiseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon, jossa asiantuntija määrittelee mikä asiakkaalle on parasta. Ei liene paras lähtökohta yhteistyölle missään toiminnassa, jos joku ensin määrittelee toisen käyttäytymisessä ongelman ja haluaa siihen sitten puuttua.

Ongelmana lienee tässäkin tapa ilmaista asioita. Minusta varhainen puuttuminen tai puuttuminen ylipäätään on loistava esimerkki lähestymistavasta, jolla ei luoda kovin hyviä lähtökohtia tulevalle yhteistyölle. On totta, että joissain tilanteissa on pohdittava rajaa tuen ja kontrollin välissä mutta puuttumisen, kontrollin ja työntekijän asettamista tavoitteista lähtevän toiminnan ei tulisi koskaan olla ensimmäinen vaihtoehto toiminnassamme.

Rahan valtaa

Omassa työssäni pohdin luonnollisesti monia asioita taloudenkin näkökulmasta. Talouden huomioiminen asiakaslähtöisessä toiminnassa ja sosiaalityön tekemisessä palveluasenteella ei ole aina helppoa. Talous asettaa toiminnalle raamit mutta se pitäisi kuitenkin kai osata pitää jollain tavalla erillään inhimillisestä asiakaspalvelusta, kuntoutuksesta ja asiakkaiden auttamisesta tai vaihtoehtoisesti yhdistää sulavaksi kokonaisuudeksi siten, että molemmat asiat tulisivat huomioitua.

Asiakastyötä koskevien päätösten tulisi sosiaalipalveluissakin perustua asiakkaiden tarpeisiin, mahdollisuuksiin, itsemääräämisoikeuteen, asiakkaan aseman ja oikeusturvan kunnioittamiseen samalla tavalla, kuin terveydenhuollossa. Päätöksenteossa huomioitavien asioiden lista on pitkä eikä lainkaan aina mustavalkoinen, useimmilla asioilla kun lienee aina vähintään kaksi puolta.

Vaikka talous luo toiminnalle raamit, ei talous saisi ohjata päätöksentekoa asiakkaiden avun saannissa, ainakaan sitä rajoittavasti. Asiakkailla on oikeus saada tarvitsemaansa apua. Rahan ei pitäisi olla ratkaiseva asia avun saannissa, valitettavasti näin ei kuitenkaan aina, esimerkiksi päihdepalveluiden kohdalla ole.

Suurin osa asioista menee minun näkökulmastani katsoen hyvin. Joskus kuitenkin tuntuu, että asiakkaan oikeutta saada apua, palvelun tarvetta tai asiakkaalle tarjotun palvelun tarkoituksenmukaisuutta ei edes yritetä ottaa huomioon, vaan päätöksentekoa ohjaa ensisijaisesti raha tai jokin muu.

Tarvitaan rohkeutta epäonnistua

Aina ajoittain törmään kohtiin, joissa joudun miettimään itseni tai muiden päätöksentekoa tai ajatusta, joka sitä ohjaa. Opin tämän kysymyksen asettelun eräältä entiseltä esimieheltäni, joka kysyi usein erilasiin kohtiin pysähtyessämme, että mikä meitä ohjaa? Loistava kysymys!

Viihdyn tämän pohdintani parissa hyvin ja minusta tuo kysymys pohdinnan takana on pidettävä jatkuvasti mielessä, voidakseni toimia edes omasta mielestäni hyvin. Virheettömyyttä sekään ei tietenkään kenellekään takaa, ei työhön eikä yksityiselämään. Olen varmasti tehnyt virheitä, niin kuin kai meistä jokainen. Nykyisessä työssäni nuo virheet kuitenkin jostain syystä harmittavat enemmän kuin aikaisemmin tai ainakin siltä minusta nyt tuntuu.

Johtajana virheiden tekeminen tarkoittaa lähes aina sitä, että niiden vaikutukset heijastuvat muihinkin ihmisiin kuin vain päätöksen tekijään itseensä. Johtajalta odotetaan usein virheetöntä suoritusta ja vain ”oikeita” päätöksiä. Tuon ”oikean” määrittely on varsin hankalaa. Useimmilla on asioista mielipide mutta sekin on vain jokaisen oma mielipide. Erityisesti tämä pohdinta tulee vastaan minun tavassani tehdä työtä. Minä kun en halua aina tehdä ”niin kuin on aina ennenkin tehty”.

Perinteitä täytyy toki kunnioittaa ja vanhoissa tavoissa on paljon hyvää mutta maailma ei muutu koskaan, jos aina tehdään niin kuin ennenkin. Moni hyvä asia jää löytämättä, jos ei koskaan kokeilla uutta. Muutos ei ajatuksissani ole mikään itseisarvo, ei muutosta pidä tehdä pelkän muutoksen halusta. Jos haluaa muutosta, täytyy uskaltaa kokeilla ja myös epäonnistua.

Tarvitsemmeko hankaluuksia?

Erilaisten organisaatioiden toimintaa viime aikoina seuranneena, omaa työtäni tietenkään unohtamatta, olen miettinyt paljon itseni ja muiden kykyä luoda uusia toimintamalleja yllättävissä tilanteissa. Kun työssä sattuu eteen yllättäviä ja tavallisuudesta poikkeavia tilanteita, on monien työyhteisöjen toiminta mielenkiintoista seurattavaa. Yllättävät ja hankalat tilanteet haastavat työyhteisöä ja voivat aiheuttaa paljon ongelmia.

Usein jää kuitenkin huomaamatta, että ne ovat myös tilanteita, joista voimme oppia paljon sekä ihmisinä, työntekijöinä että työyhteisöinä. Jos kaikki sujuu aina tasaisesti ja suunnitelmien mukaan uudistumisemme, oppimisemme ja kehittymisemme saattaa olla vähäistä ja on helposti kiinni myös omasta/ työyhteisön toiminnasta ja viitseliäisyydestä.

Hankalat tilanteet asettavat meidät kohtaan, jossa joudumme miettimään omaa toimintaamme, pahimmillaan selviytyäksemme tilanteesta. Näissä kohdissa piilee suuri kehittymisen ja uuden kokeilemisen mahdollisuus. Työyhteisössä ne tarjoavat väistämättä saman mahdollisuuden ja saattavat auttaa meitä löytämään uudenlaisia toimintatapoja. Uudenlaiset toimintatavat tuovat vaihtelua arkeen ja antavat mahdollisuuden käyttää luovuutta. Olen myös miettinyt (hieman autettuna), voiko luovuus olla jossain kohdassa käytetty loppuun?Ja jos voi, niin miten pitkään siihen menee?

Mitä sitten seuraa, jos pyrimme jääräpäisesti poikkeustilanteissa noudattamaan normaalia toimintatapaa ja suunnitelmia, jotka miltei poikkeuksetta on luotu normaaleja olosuhteita varten? Minun ajatukseni mukaan tällöin voi olla vaarana ainakin väsyminen ja työuupumus. Voiko siis todella hyväksi osaajaksi kehittyä kohtaamatta erityisen hankalia ja haastavia tilanteita? Ehkä me jopa tarvitsemme aina välillä vaikeuksia voidaksemme vahvistua ihmisinä ja ammattilaisina.

Enemmän hymyileviä ihmisiä

Olin eilen Itä-Suomessa puhumassa eräässä tilaisuudessa. Pohdimme kuulijoideni kanssa palveluiden kehittämistä. Pitääkö palveluiden kehittyä? Vastauksena kysymykseen totesin, että riippuu mitä halutaan. Pitää siis tietää mitä halutaan.

Jos halutaan viihtyä töissä paremmin, täytyy kehittyä. Jos halutaan, että palvelut vastaavat jatkuvasti muuttuvia palveluiden tarpeita, täytyy kehittyä. Ja jos halutaan, että asiakkaat ovat tyytyväisempiä, niin täytyy kehittyä. Taloustilannettakin voidaan saattaa paremmaksi kehittämällä. Eivätkä asiat kai muutu paremmiksi, siis talouskaan, jos emme tee mitään.

Palveluita kehittämällä voidaan oleellisesti vaikuttaa työntekijöiden ja asiakkaiden hyvinvointiin. Työntekijät ovat tyytyväisempiä, jos työtä onnistutaan kehittämään kenties vähemmän aikaa vieväksi tai järkevämmäksi. Jokainen voi kehittää omaa työtään! Vastuuta työn kehittämisestä ei kannata lykätä muualle, eikä jäädä odottamaan, että joku tulee kehittämään.

Asiakkaiden tyytyväisyyskin heijastuu moniin asioihin mutta me emme tule sitä useinkaan ajatelleeksi. Kaikkihan me kuitenkin tiedämme, että henkilökunnalla, asiakkaalla itsellään ja hänen läheisillään on parempi olla, jos asiakkaat ovat tyytyväisiä saamaansa palveluun.  Asiakkaiden tyytyväisyys kietoutuu kehittämisen lisäksi monissa kohdin vuorovaikutukseen.  Maailmassa olisi ainakin enemmän hymyileviä ihmisiä.

Valoa kohti

Ovatkohan asiat sosiaali- ja terveyspalveluissamme hyvin? Vastauksia on varmasti monenlaisia mutta keneltä oikeasti pitäisi kysyä; johtajilta, virkamiehiltä, työntekijöiltä, asiakkailta, poliitikoilta vai tilintarkastajilta? Kaikki muut tuosta listasta taitavat saada yleensä äänensä kuuluviin asemansa perusteella mutta miten kuuluu työntekijöiden ja asiakkaiden ääni? 

Sosiaali- ja terveysalalla me hymyilemme aina välillä tekniikan puolen suunnittelijoiden ”kukkasille”. Yleisen käsityksen mukaan nuo syntyvät suunnittelijoiden toimesta, jotka eivät itse juurikaan käytä tai tee suunnittelemiaan asioita, tavaroita tai palveluita. Samaan aikaan saatamme huomaamattamme toimia itse samalla tavalla.

Viimeisten kirjoitusteni kokemuksien perusteella uskallan sanoa, että asiakkaiden sekä heidän kanssaan työtä tekevien ihmisten kuuleminen ja ottaminen mukaan palveluiden suunnitteluun, kehittämiseen ja arviointiin voi olla loistava avain onnistumisiin ja kohti parempia palveluita. He täydentävät olemassa olevaa keskustelua ja tuovat siihen konkreettisen rajapinnan käytäntöön. Mainitsemiani onnistumisia ei olisi koskaan voitu saavuttaa ilman asiakkaita tai henkilökuntaa.

Ilmaista kuntoutusta

Hiljattain päättyi erään asiakkaan lyhyt kuntoutusjakso, jonka Mainiemen kuntoutumiskeskus tarjosi kunnalle ilmaiseksi. Omituisten/ ei niin tavallisten päätösten sarjani sai siis jatkoa. Asiakkaalla on ollut jonkun aikaa hoitosuhde Mainiemeen. Asiakas on edennyt kuntoutuksessaan hyvin ja hän käy ajoittain viikon pituisilla intervallijaksoilla, joilla tuetaan suunnitelmallisesti asiakkaan kuntoutusta ja toipumista.

Viimeisen intervallijakson kanssa oli kuitenkin sosiaalitoimessa tullut ongelma. Asiakkaan olisi pitänyt mennä intervallijaksolle toisen palveluntuottajan yksikköön, koska kunta on tehnyt päätöksen, jonka mukaan laitoskuntoutuksen hankinta keskitetään yhteen yksikköön.

Kunnilla on luonnollisesti oikeus tehdä tuon kaltainen päätös, enkä halua sitä tässä kritisoida. Uskon kuitenkin, että sekä asiakkaalle, että kunnallekin olisi ollut parempi vaihtoehto jatkaa asiakkaan kuntoutusta suunnitelman mukaan loppuun vaihtamatta kuntoutuspaikkaa kesken kaiken. Etenkin, kun toiminnassa, kuntoutuksen laadussa, vaikutuksissa tms. ei ole ollut moittimista, kaikki oli edennyt suunnitelman mukaan.

Asiakas otti asiassa meihin yhteyttä ja pohdimme asiaa monien ihmisten kanssa monesta näkökulmasta. Lopuksi lupasimme asiakkaalle, että hän voi tulla suunnitelman mukaisesti intervallijaksolle, vaikka kunta ei sitä maksaisikaan. Minusta kuntoutuksen keskeyttäminen tai jatkaminen jossain toisaalla ei olisi ollut asiakkaan edun mukaista. Ajattelen myös, että asiakkaan edun oli mentävä tässä kohdin rahan edelle. 

Arviointi tuo hyvää oloa

Kuten ehkä huomasitte, olin viime kirjoituksessani arvioinnista varsin innoissani ja olen yhä. Miten voisin olla olematta? Minulla on käytettävissä kustannustehokas yhä kehittyvä arviointipatteristo tuottamassa tietoa toiminnasta, jota minun pitäisi johtaa.

Pelkkä mittarin olemassa olo tai jonkin asian mittaaminenhan ei vielä ratkaise mitään, ellemme tiedä mihin käytämme saamaamme tietoa. Osana ratkaisua tiedon hyödyntämisessä, arviointijärjestelmän kehittäminen on johtanut Mainiemen kuntoutumiskeskuksessa arviointipäivien järjestämiseen. Hiljattain jälleen pidetyssä Mainiemen arviointipäivässä tarkasteltiin toimintaa ja sen vaikutuksia sekä asetettujen tavoitteiden saavuttamista arviointimittareiden tuottaman tiedon valossa.

 

Nyt työ ei tunnu loputtomalta puurtamiselta, kun näemme mitä saamme aikaan. Nyt voimme yhdessä päättää, missä asioissa haluamme olla parempia ja voimme seurata miten siinä onnistumme. Tämä ei ollut mahdollista ennen kattavaa arviointi- ja palaute järjestelmää.

Mainiemen kuntoutumiskeskuksen henkilökunta on kovalla työllään ja kehittämiseen osallistumalla mahdollistanut koko tämän arviointi- ja palautejärjestelmän kehittämisen. He ansaitsevat tästä käsittämättömän suuren kiitoksen. Ilman henkilökunnan upeaa tukea ja sitoutumista työhönsä me emme olisi siinä onnistuneet.

Arviointipäivänä saimme kaikki olla ylpeitä työstämme ja onnistumisistamme. Järjestelmän tuottaman tiedon mukaan olemme parantaneet toimintaa merkittävästi useilla toiminnan osa-alueilla sopimiemme tavoitteiden mukaisesti. Osa tavoitteista on jopa ylitetty. Toiminnan kustannustehokkuus on parantunut todella paljon, asiakaspalautteiden perusteella monet asiat ovat parantuneet ja toiminnan vaikutuksien mittarit osoittavat laadun parantuneen merkittävästi. Arviointi tuo hyvää oloa.

Arvioinnin hyödyt alkavat paljastua

Sosiaalialan - ja päihdepalveluiden arviointia kannattaa todella kehittää, vaikka epäileviä ja vastustavia mielipiteitä kuuluu edelleen aika ajoin. Minulle on monesti väitetty, että näitä palveluita ei voi, eikä pidä arvioida tai mitata. Kokemukseni Mainiemen kuntoutumiskeskuksen arviointijärjestelmän kehittämisestä osoittavat kuitenkin toista.

 Mainiemen kuntoutumiskeskuksessa työntekijöiden, asiakkaiden ja yhteistyötahojen kanssa yhdessä kehitetyn arviointi- ja palautejärjestelmän kokonaisuuden hyödyt ovat alkaneet paljastua toden teolla. Se on saavuttamassa merkittävän aseman tehdyn työn ja työhyvinvoinnin näkyväksi saattamisessa sekä asiakkaiden kuntoutuksen etenemisen todentamisessa.

Arviointi palvelee nykyisellään Mainiemessä sekä asiakkaita, että henkilökuntaa ja antaa myös työkaluja käytännön työhön. Edellisten lisäksi järjestelmän tuottamalla tiedolla on jatkuvasti kasvava rooli toiminnan ohjaamisessa, kehittämisessä ja johtamisen työkaluna.

Arvioinnin avulla toimintaa voidaan tarkastella ja kehittää vankalta tietopohjalta. Toiminnan kehittämisen ja muutosten ei enää tarvitse perustua pelkästään ajatuksiin tai tuntumaan siitä, miten asiat ovat. Kaikkihan me tiedämme, että tunteet saattavat ohjata ihmisten toimintaa sivuraiteille tai pois olennaisesta. 

 Eikö meidän pitäisi sosiaalipalveluissa laajemminkin tietää enemmän ja jättää arvailulle/ tulkinnalle vähemmän sijaa? Pitäisikö systemaattisella arvioinnilla ainakin täydentää nykyistä järjestelmää ja esim. asiakkaiden ohjautumista palveluihin? Minusta nykyinen toimintamalli ei kohtele asiakkaita tasa-arvoisesti, jos kaksi eri työntekijää voi päätyä aivan erilaiseen palveluntarpeen arvioon.

Hämmentävää

Ennen vuoden vaihdetta mietiskelin, miltä kulunut aika nykyisessä työssäni kuntayhtymän johtajana on tuntunut? En ollut lainkaan tyytyväinen. Listasin pitkästi asioita, joihin en ollut tyytyväinen. Aloin miettiä miten minulla menee muilla elämäni osa-alueilla. Vastaukset eivät olleet lainkaan mukavaa kuultavaa edes itselleni, vaikka itse olinkin kaiken aikaan saanut. Perhe kärsi työstä, unen määrä ei ollut likimainkaan riittävä, terveyteni oli mennyt heikompaan suuntaan, enkä ollut tyytyväinen edes vapaa-aikaani/ harrastuksiini tai niihin kuluttamaani aikaan. Kaikki tuo oli mielikuvitukseni mukaan seurausta työstäni, vaikka todellisuudessa kaikki johtui asenteista ja ajattelemattomuudesta.

Ryhdyin miettimään miten haluaisin noiden asioiden olevan töissä ja työn ulkopuolella. Asetin erilaisia tavoitteita ja mietin millaisilla keinoilla voin niitä tavoitteita kohti päästä. Hahmoteltuani asioita paperille huomasin tekeväni kehittämistyötä, oman elämäni kehittämisprosessi oli syntymässä ja syntyikin sitten. Nyt on prosessi käynnissä, aika näyttää kuinka pärjään asian kanssa. Nyt ainakin voin paljon paremmin. Suurin muutos tuntuu hyvältä; tekemättömät asiat ovat muuttuneet taas tunteesta asioiksi, eivätkä kulje enää paineena mukanani kotiin.

Yllättävää ei toki ole se, että minä olen onnistunut ajattelemattomuudessani asiat sotkemaan, sen olen osannut aina.  Yllättävää on kuitenkin se, että olen tuon pohdintani jälkeen keskustellut useamman ihmisen kanssa, jotka ovat enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa. Mitä ihmettä? Ovatko väsyneet ihmiset lisääntyneet vuoden vaihteen jälkeen ympärilläni vai enkö ole vain huomannut heitä aiemmin? Niin tai näin, nyt näen ja kuulen taas oikeasti ympärilleni. Tuntuu melkein omituiselta katsella ja kuunnella maailmaa, kun löytää uusia asioita ihan läheltä.

Ongelmia suurennuslasin alla

Ollessani lomalla olin kaukana arjesta ja riittävän pitkään päästäkseni irti ihan kaikesta. Tunsin itseni levänneeksi ja pääsin katselemaan asioita hieman erilaisesta näkökulmasta. Tästä näkökulmasta hämmästelin monien tapaamieni ihmisten toimintaa tai heidän kertomuksiaan muiden toiminnasta. Samalla pohdiskelin, olinko minä toiminut samalla tavalla ennen lomaani. Vastaus pohdintaani ei hivellyt itsetuntoa. Olin toiminut vähintäänkin samalla tavalla.

Ihmisten kanssa keskustellessa ja kuunnellessani kertomuksia tapahtumista, ihmisistä sekä kuulumisista havahduin, miten pienistä asioista ihmiset olivat saaneet itselleen suuren ongelman. Etenkin työssä olevista, pienehköistäkin toiminnan epäkohdista voidaan saada aikaan käsittämättömän suuri toimintaa haittaava ongelma. Minusta tuntui, että toiset ihmiset katsovat ongelmia suurennuslasin läpi ja näkevät pientenkin asioiden olevan auttamattoman hankalia tai erityisen vaikeita ratkaistavaksi mitenkään.

Näkökulmaani vaikutti varmasti lomani lisäksi myös eräs lukemani kirja. Luin nimittäin lomani viimeisinä päivinä vuoden 2004 Tapaninpäivän tsunamista selvinneiden ja alueella tapahtuneen jälkeen työskennelleiden kokemuksista kertoneen kirjan; Tuhon aalto.

 Tuota kirjaa voin hyvin lämpimästi suositella mutta vain, jos haluat tarkastella olemassa olevia ongelmiasi uudessa mittakaavassa. Minä huomasin kirjaa lukiessani osan ongelmistani löytävän aivan uudet mittasuhteet ja osan jopa katoavan kokonaan. Nyt minulla on taas ongelma; haluan nimittäin ehdottomasti säilyttää tämän näkökulman omiin ”ongelmiini” mutta en ole ihan varma siitä, miten voin siinä onnistua.
  
 

Johdolla on avaimet

Palveluiden tuloksellisen kehittämisen edellytyksenä on luonnollisesti sitä edistävä johto. Se, päästäänkö palveluiden kehittämisessä eteenpäin pienillä vai suurilla askeleilla vaiko ollenkaan, on loppujen lopuksi kiinni suurimmaksi osaksi esimiestyöstä. Vastuu on siis meillä johtajilla. Ratkaisevaa ei ole se, edetäänkö pienillä vai suurilla askeleilla. Oleellisempaa on se, että edetään. Moni matka alkaa pienillä askeleilla.

Asiat etenevät yhdessä tehden, kukaan meistä ei koko työyhteisöä koskevia asioita voi yksin muuttaa. Kaikkea ei tietenkään voi johtokaan tehdä mutta minusta kaikkensa voi tehdä ja se on paljon.

Jokainen meistä voi vaikuttaa itse siihen, olemmeko kehityksen käsijarruna vai edistämmekö kehitystä omalta osaltamme, vaikka kaikki ei minun toiveitteni mukaan menisikään. Päätöstä luonnollisesti helpottaa jos sitä tehdessä tietää mihin muutoksilla pyritään ja millaisia vaikutuksia muutoksella on. Tämän tiedon jakamista ei luultavasti missään ole koskaan tehty liian hyvin ja tästäkin vastuu on johdolla.

Nykyaikaisessa menestyksekkäässä kehittämistoiminnassa huomioidaan myös työntekijöiden, asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden ajatukset kehittämisessä.  Tämä saattaakin olla melko perinteisesti toimivalla sosiaali- ja terveysalalla vaikeampaa, kun työyhteisöltä vaaditaan tällöin avointa, kaikkien mielipidettä arvostavaa ilmapiiriä.

Henkilöstön ja asiakkaiden kuulematta jättäminen voi jättää myös monet loistavat ajatukset ja kokemuksen arjesta pimentoon, henkilöstö ei välttämättä sitoudu kehittämiseen ja muutosprosessin etenemistä saattaa joutua vartioimaan.


 

Kaikki eivät ole valmiita

Viimeisen kirjoitukseni jälkeen olen saanut useamman kysymyksen siitä, miksi en usko laajaan muutokseen alallamme tänä vuonna. Tässä ”ennustukselleni” muutama peruste. Toivon kyllä olevani väärässä, koska asiakkaamme ovat valmiita muutokseen ja haluavat sitä. Minusta se olisi jo yksinkin riittävä peruste toiminnan uudistamiselle. Mitäs sitä muuta odottelemaan? Asiakkaat ovat jopa valmiita näyttämään suuntaa ja auttamaan meitä kehittämisessä, jos vain otamme avun vastaan.





Alalla työskentelevät vain eivät taida vielä olla riittävän pitkällä asian kanssa. Kaikilla ei ole käsitystä siitä, miksi asioita tai ylipäätään mitään pitäisi muuttaa. Osa kokee muutoksen uhkana ja osa taas ajattelee johdon edistävän muutosta vain vallan vuoksi. Lisäksi ammattiliitotkin ovat välillä muutoksia vastustamassa, luullen palvelevansa näin jäsenistönsä etua. Erityisesti perinteisestä alamme ajattelutavasta poikkeava toiminta kerää henkilöstön ja ammattiyhdistysliikkeen vastustusta, vaikka asian pitäisi olla juuri päinvastoin.

Suurimmalla osalla johdosta ja päättäjistä on halua, valmiutta ja rohkeutta muutokseen mutta aina ei saavuteta yksimielisyyttä siitä, miten toimintaa olisi uudistettava. Tällöin saatetaan olla tekemättä mitään tai toteuttaa vain vähäisiä muutoksia.

Uskon myös, etteivät sosiaali- ja terveysalan nykyiset ongelmat ole kaikilta osiltaan ratkaistavissa alalla nyt olevalla ajattelulla. Eivätkös ne ongelmat ole juuri sillä ajattelulla syntyneet? Tämä ajattelu haastaa myös tulevaisuudessa alalle valmistuvat, siis käytännössä oppilaitokset tänään.

Me tarvitsisimme rohkeita, alan perinteisestä ajattelusta poikkeavia uudistuksia ja kokeiluja päästäksemme paljon eteenpäin mutta juuri tällaisia uudistuksia vastustetaan eniten. Toimimalla suurimmaksi osaksi samalla tavalla kuin on ennenkin toimittu, päästään kehityksessä eteenpäin vain pieniä askeleita.

Onneksi alallamme on nyt yksittäisiä ja verkostoituneitakin muutoksen edistäjiä jatkuvasti kasvava määrä.


Mukavia talvipäiviä!