Palautekin on vuorovaikutusta

Melko usein olen kuullut erilaisia pohdintoja palautteen antamisen vaikeudesta ja erityisesti sen vastaanottamisesta. Koska en itsekään ole mestari tässä(kään) lajissa, on asia aina välillä mielessäni. Mikähän siitä tekee niin vaikeaa? Olisikohan mahdollista, että me itse teemme siitä vaikeampaa, kuin se oikeasti on. Asiallisen palautteen antaminen, tai sen asiallinen vastaanottaminen on kuulemma suomalaisille vaikeaa, ainakin rakentavan sellaisen. Kuultuja ja koettuja esimerkkejä on varmasti kaikilla ja vaikka kuinka paljon ravintolan tarjoilijalle annetuista palautteista alkaen.

Huomaan joskus ihmetteleväni miksi palautteen antaminen ja vastaanottaminen on niin kovin vaikeaa vaikka kaikki osaavat keskustella. senhän pitäisi olla vain yksi  vuorovaikutustilanne muiden joukossa. Olemmeko itse ladanneet sanan palaute niin täyteen negatiivista energiaa ja ajatuksia, että se ei vaan voi olla normaali tilanne?

Palautteen antaminen on kuitenkin yksinkertaista. Kuulin eräässä aihetta käsittelevässä keskustelussa keväällä suuren viisauden: ”Jokainen voisi varmaan miettiä, miten haluaisi itse saada palautetta toiminnastaan ja toimia palautteen antamisessa sen mukaisesti myös muita kohtaan”.  Niinpä! Vielä kun muistaisimme tämän.

 Palautteen vastaanottamisen vaikeudessa minua hämmästyttää se, että kaikki me kuuntelemme sujuvasti toistemme mielipiteitä mutta palautteen vastaanottamisen koemme hankalaksi. Olenkohan itse jotenkin yksinkertainen, kun ajattelen palautteen olevan jonkun toisen mielipide toiminnastani, jonka pohjalta minun tulee tarkastella toimintaani? 

Paranevatko asiat valittamalla?

Viimeisen kirjoitukseni jälkeen olen saanut pohtia monissa keskusteluissa aihetta ja siitä on saatu esiin lukuisia näkökulmia. Yksi merkittävimmistä huomioista koskee ihmisten erilaista tapaa ilmaista asioita. Onhan hyvin ratkaisevaa monissa kohdissa se, miten mielipiteet tai palaute esitetään. Asiat kun voi esittää monella tavalla. Minua ärsyttävät monesti ihmiset, jotka ovat valmiita kaivamaan kaikista asioista esiin aina ensimmäisenä niiden huonot puolet tai nostavat asiat esiin aina negatiivisessa sävyssä. Aivan kuin olisi olemassa vaihtoehtoja, joissa on vain hyviä puolia.

Työyhteisöissä tämä jatkuva asioista valittaminen on huolestuttavaa jo siksikin, että uskon Trevor Blaken tavoin negatiivisen ilmapiirin tarttuvan ihan samalla tavalla, kuin positiivinen ilmapiiri saa aikaan positiivisia vaikutuksia. Jatkuva valittaminen ja negatiivisessa sävyssä asioiden esittäminen on siis haitallista koko työyhteisölle. Valittamisen sijaan voisi siis nostaa esiin ratkaisuvaihtoehtoja nykyistä käytäntöä nopeammin, kun ongelma on havaittu. Ellei ratkaisuvaihtoehtoja esitetä, jää pahimmassa tapauksessa koko työyhteisö kieriskelemään negatiiviseen tunteeseen. Kenellä on vastuu ratkaisuvaihtoehdon esittämisestä? Olisiko kaikilla? Nykyaikaisessa ja toimivassa työyhteisössä ainakin on. Ja erityisesti henkilöllä, joka ottaa epäkohdan puheeksi.

Toinen suuri huomio mainitsemissani keskusteluissa koskee sanattoman ja sanallisen viestinnän osuutta asioiden esittämisessä. Tämä onkin mielenkiintoinen kohta, ainakin ihmisen kanssa, joka on tuottanut ilmoille kunnon negatiivisen latauksen. Voi nimittäin olla, että hänen puheessaan tuo negatiivisuus oli kovin vähäistä mutta kaikki muu viestintä latasi sitä tuutin täydeltä. Silti kyseinen henkilö saattaa vakavalla naamalla väittää, että ei sanonut juuri mitään kielteistä, unohtaen täysin erilaiset viestinnän teoriat, joiden mukaan sanallisen viestinnän osuus kaikesta viestistä on pienimmillään alle 10 %.

Olisiko siis meidän kaikkien keskityttävä ratkaisuvaihtoehtojen etsimiseen ja ryhtymällä parantamaan asioiden tilaa valittamisen sijasta? Näin voisi päästä tielle, joka johtaa vääjäämättä eteenpäin.

 Aurinkoisia kesäpäiviä!

Kiitos!

Johtaminen ja pasianssi -kirjoitukseni jälkeen, olen saanut useita kommentteja ja käynyt aiheesta monta hyvää keskustelua. Kiitos niistä! Noiden kommenttien ja keskusteluiden innoittamana päätin jatkaa kirjoittamista aiheesta.

 

Tarkennettakoon nyt sekin, että minä en siis ole sitä mieltä, ettei johtajan 

toimintaa saisi kommentoida. En lainkaan. Ennemminkin päinvastoin. On mukavaa, kun kaikki eivät ole asioista samaa mieltä. Arvostan suuresti ihmisiä, jotka sanovat mielipiteensä ääneen ja oikeassa paikassa. Minusta johtaja on jollain tavalla samanlaisessa asemassa, kuin tuomari jääkiekossa: Tuo kommentointi on ”työsuhde-etu” ja kuuluu asiaan. Ja ainakin johtamisessa se myös usein auttaa tekemään parempia päätöksiä. Mitä enemmän mielipiteitä saa kuulla, sitä laajemman näkemyksen voi saada päätöksien pohjaksi. 

Jos johtaja asettuu muiden mielipiteiden yläpuolelle, ei siitä voi seurata ainakaan toimivaa vuorovaikutussuhdetta organisaatiossa. Tuo toki toimii myös toisin päin. Jos työntekijä asettuu keskustelun ”yläpuolelle” tai käyttää valtaa valittamalla/ puhumalla asianosaisen selän takana, ei toimivaa vuorovaikutusta voi syntyä. Päinvastoin. Silloin saatetaan synnyttää, kasvattaa tai ylläpitää työyhteisössä huomattavan haitallista toimintatapaa. Ajoittain olen miettinyt paljon, että tiedostavatko tuon toimintatavan omaavat henkilöt itse sen kaikkia vaikutuksia työyhteisössä? Vai ajattelevatko he johtajan selän takana valittamisensa olevan ihan harmitonta ja työntekijän oikeus?

Selvää lienee kuitenkin se, että jos ajatuksensa sanoo ääneen (oikeassa paikassa ja oikealle henkilölle) tulee yleensä päätöksen tekoa ajatellen paremmin kuulluksi ja voi vaikuttaa asioihin enemmän, kuin olemalla hiljaa tai marisemalla ”väärille” ihmisille ”väärässä” paikassa.

Huikean mukavaa Juhannusta kaikille!

Verkostoissa piilee ratkaisuja

Kukapa ei olisi ajoittain miettinyt työn haasteellisuutta nykyisellä vauhdilla kehittyvässä työelämässä. Minä ainakin olen. Työ haastaa minua jatkuvasti monella tavalla. Me saamme varmasti kaikki opetella uudenlaisia työtapoja, totutella toimimaan verkostoissa ja yhteistyössä laaja-alaisesti entistä enemmän. Verkostoissa toimiminen on toisaalta ajoittain haastavaa mutta samalla myös erittäin hedelmällistä tulosten, kehittymisen ja oman oppimisen kannalta. Verkostoissa toimiminen on kuitenkin nykyaikaa, ainakin minun mielestäni ja samalla edellytys jatkuvalle kehittymiselle.

Joskus kohtaamme elämässämme hetken, jossa omat keinot on käytetty tai tarvittavaan asioiden edistymiseen tarvitaan muiden mielipiteitä. Viimeistään silloinhan me käännymme ystäviemme puoleen ja pohdimme asioita yhdessä saadaksemme asioita eteenpäin. Minusta työelämässä verkostoituminen ei ole tämän kummallisempi asia. Organisaatiotkin tulevat joskus kohtaan, jossa pelkästään omalla osaamispääomalla toimien keinot on käytetty tai asiat eivät etene riittävästi haluamaamme suuntaan.

Työelämässä voidaan toki hakea koulutuksella lisää osaamista mutta se saattaa olla hidasta. Erilaisten koulutusten todellinen vaikutus työhön ja sen kehittämiseen on käytännössä mielestäni melko olematonta. Vaihtoehtona koulutukselle osaamispääoman lisäämiseen on uuden henkilöstön rekrytointi. Rekrytointi on kuitenkin kallista, aikaa vievää, epävarmaa ja henkilöstökuluja kasvattavaa. Lisäksi sen hyödyt realisoituvat hitaasti.

Luomalla ja hyödyntämällä erilaisia verkostoja voidaan saavuttaa melkoisia hyötyjä. Miksi pitäisi keksiä polkupyörä uudestaan? Jos jossain on ratkaistu ongelma tai tehdään asioita paremmin, kuin minä teen, eikö ole yksinkertaisinta ottaa siitä oppia? Kukaan meistä ei kuitenkaan liene niin täydellinen, että tekisi kaiken paremmin kuin muut.

Johtaminen ja pasianssi

Onko otsikossa mainitsemillani asioilla yhteyttä? Vastaus riippuu kai siitä miten ja mitä me niistä ajattelemme. Minusta niissä on eroja ja samankaltaisuuksia. Niitä yhdistää ehkä tietynlainen strateginen ajattelu, looginen päättely ja asioiden tekeminen oikeassa järjestyksessä.  Pitäisi tehdä oikeita asioita, oikeaan aikaan ja oikeassa järjestyksessä jne. Siinäpä haastetta. Kumpaa tahansa otsikossa mainitsemistani asioista teemmekään, löytyy monesti ihmisiä, jotka ovat halukkaita neuvomaan omasta mielestään oikeaa toimintatapaa. Tässä ei tietenkään sinänsä ole mitään moitittavaa. Ongelma syntyy silloin, jos neuvoja jakelevat henkilöt eivät ole valmiita hyväksymään muita tapoja tehdä asioita, kuin omansa.

 Pasianssi ja johtaminen ovat molemmat yleensä yksinäistä puuhaa. Ranskan kielessä pasianssipelejä kutsutaan sanalla solitaire, joka tarkoittaa myös yksinäisyyttä. Viimeisten viikkojen aikana, olen tavannut useita johtotehtävissä olevia ihmisiä, joista monet ovat todenneet johtamisen olevan hyvin yksinäistä työtä. Ajoittain asiasta kannetaan jopa huolta, eikä aina suotta. Osa viime aikoina tapaamistani johtajista on joutunut miettimään ratkaisua/parannusta asiaan omalta kohdaltaan. Tämä taitaa kertoa jo paljon siitä yksinäisyydestä ja sen mahdollisista seurauksista, mitä johtaja voi kokea työssään.

Johtaja voi kaiketi kokea olevansa yksin, vaikka onkin ihmisten ympäröimä. Ei kai johtaja tässäkään asiassa poikkea millään tavalla muista ihmisistä. Kaikki me voimme varmasti tuntea joskus olevamme yksinäisiä väenpaljoudessakin ja toisaalta voimme olla tuntematta yksinäisyyttä, vaikka olemme yksin.

Elämä on opettavaista

Kirjoitin heinäkuussa tekstin: Voiko aina olla 100 lasissa?, jonka voisin toistaa miltei sanasta sanaan tässä kohdassa, vain ajankohtaa vaihtaen. En kuitenkaan ryhdy moiseen, vaikka nuo sanat ovat suurelta osin edelleen ajankohtaisia ja asioita, joita olen miettinyt uudestaan. Elämä on opettavaista. Tuon tekstin kirjoittamisen aikaan luulin, että kohtaamani vaikeudet ja kriisit ovat ohi. Eivät olleet, tai ehkä olivat siltä erää mutta asiat tässä elämässä tuppaavat muuttumaan. Vanha sanonta; ”ei kahta, ilman kolmatta” kävi toteen ja oli jälleen aika pitää taukoa blogin kirjoittamisesta.

Uskon silti yhä, että kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Minunkin viime vuoden tapahtumilla ja sattumuksilla lienee tarkoituksensa, vaikka se ei olekaan vielä kaikilta osin minulle valjennut. Sen verran oli kuitenkin koettelemuksia vuodessani, että Uusi vuosi oli tervetullut.  Ajattelen myös, että välillä on hyvä joutua miettimään asioita syvemmin, pohtia omia arvoja ja sitä, miten me tätä elämää elämme. Niinhän se on, että ajoittain on hyvä alkaa tekemään asioita uudella tavalla tai uusia asioita. Ja jostain on myös joskus hyvä luopua.

Ennen vuoden vaihdetta mietin, miten ihmeessä juhlistaisin vuoden vaihtumista? Ajatuksenani oli päästä viime vuonna kohdanneistani ikävistä asioista eroon. Ne jotka minua yhtään tuntevat eivät ehkä ylläty tavasta, jolla päätin asian toteuttaa. Hankin raketin, jonka kylkeen kiinnitin paperilapuille kirjoittamani asiat, joista halusin eroon. Loput voittekin sitten arvata =) Olipahan muuten elämäni paras raketti! Tuon raketin väriloisteen himmennyttyä lähdin kevein mielin ja leveä hymy huulillani kotiin ja Uuteen vuoteen.

Loisteliaita talvipäiviä!

Ps. Kiitos vielä viesteistänne sekä kannustuksesta jatkaa kirjoittelua bloggaustaukoni aikana!

Kuva: Anthony Cramp