Pää pensaaseen vai kissa pöydälle?

Jostain syystä päädyn aina välillä pohtimaan ihmisten huonoa tai epäasiallista käyttäytymistä työssä ja työyhteisössä. Se ei liene yllätys, ettei epäasiallinen käytös ole vierasta työelämässä mutta se voi olla, ettei se ole vierasta edes vuorovaikutuksen ammattilaisten keskuudessa esim. sosiaali- ja terveydenhuollossa, opetustoimessa tai esimiestyössä. Aikuisten pitäisi ymmärtää, miten muita kohtaan käyttäydytään työelämässä. Silti toiset toimivat tavalla, jota eivät itse hyväksyisi lapsiltakaan. Hämmentävää.

Vaikka moinen käyttäytyminen voi toki olla ajattelemattomuutta tai ymmärtämättömyyttäkin, se ei kuitenkaan tee siitä koskaan hyväksyttävää. Jos ymmärrys sitten onkin olemassa, saa tuollainen käytös aivan uudenlaisia merkityksiä, joiden takana voi olla mitä moninaisimpia syitä ja tarkoitusperiä. Olen varmaan monien mielestä kovinkin outo kun ajattelen, että tarkoituksellisena tuollainen käytös ja sen seuraukset muuttuvat jollain tavalla mielenkiintoiseksi tarkastelun kohteeksi mutta kuitenkin samalla hyvin epämiellyttäväksi ja epäoikeudenmukaiseksi ilmiöksi.

Ne jotka minua tuntevat tietävät, että ajatukseni mukaan työnantajalla on oikeus vaatia palkanmaksun vastineeksi työsuorituksen lisäksi myös tietynlaista käyttäytymistä. Ja sitä myös esimiehenä vaadin. Kiusaamiseen, häirintään ja epäasialliseen käyttäytymiseen on oltava nollatoleranssi. Asiakkailla on oikeus saada häiriötöntä palvelua ja ihmisillä on oikeus tehdä työnsä ilman häirintää. Jos joku sitä harrastaa, siihen on puututtava, aina. Puuttumatta jättäminen olisi pään pensaaseen työntämistä. Se olisi johdolta avointa välinpitämättömyyttä työntekijöitä kohtaan. Puuttuminen antaa itse ongelman ratkaisemisen lisäksi viestin työyhteisön sisällä, että työntekijöistä välitetään ja he ovat tärkeitä.

Olisihan se organisaatiollekin tuloksellisempaa, jos olisimme työssä hyödyksi esimiehille, kollegoille, alaisille sekä yhteistyökumppaneille, eikä päinvastoin. Epäasiallinen käyttäytyminen ja häirintä työyhteisössä syö ajatukseni mukaan organisaatioista merkittävän paljon tuottavuutta, tuloksellisuutta, hyvinvointia, luovuutta, intoa tehdä uutta ja sitä kautta myös mahdollisuuksia. Kenellä tällaiseen käyttäytymisen on oikeus?

Turhautumisen huipentuma

Miten meni noin niinku omasta mielestä? Kysymys voitaisiin esittää nyt Kelaan, toimeentulotuen uudistuksen valmisteluun henkilöille, jotka tällä hetkellä koittavat kertoa toimeentulotukiuudistuksen onnistuneista osista ilman, että myöntäisivät totaalisen epäonnistumisen.

Kela yrittää nyt parhaansa? Ei taida lohduttaa niitä, joille vahinkoa ja harmia on nyt eniten aiheutunut. Siis kaikista heikoimmassa asemassa oleville kansalaisille, joiden rahat ovat tavoittamattomissa ja jotka saattavat todeta Kelaan mennessään, että heidän edellään on asioimassa enää lähes 100 ihmistä! Ja sekö on nyt sitten Kelan parhaansa yrittämistä!? Keneltä voidaan oikeasti vaatia tällaisen palvelun sietämistä vuonna 2017?

Uudistus on aiheuttanut apua tarvitsevien ihmisten arkeen massiivisia ja ennen näkemättömiä ongelmia. Monta asiaa on mennyt isosti pieleen. Jotain on varmaan mennyt hyvinkin mutta sille ei nyt taida riittää kiitosta, eikä ehkä ole syytäkään.

Muutoksen valmistelua tehtiin Kelassa yli vuosi mutta ei osunut. Valmisteluvaiheessa kunnat yrittivät tarjota Kelaan apua ja kertoa palavereissa huomiota kaipaavista asioista uudistuksessa. Osa näistä ajatuksista kuultiin mutta iso osa jäi kuulematta. Lisäksi Kelassa kuviteltiin, että he saavat toimeentulotuen hoidettua noin puolella siitä henkilöstöstä, joka kunnissa sitä tarvittiin hoitamaan. Siis lähes 1000 henkilötyövuotta vähemmällä! Melkoinen arviointi kunnissa tehtyä työtä kohtaan.

Uudistuksen valmistelussa Kelan henkilöstö oli ajoittain jopa ylimielinen ja pyysi itsepäisesti kuntia luottamaan siihen että kaikki on hallinnassa. Olisikohan sittenkin pitänyt kuunnella? Kunnissa kuitenkin oli vuosien osaaminen aiheesta, jota Kelassa olisi tarvittu? En varmaan ole ainut, jolle on ollut käsittämättömän turhauttavaa seurata tätä säätöä sivusta, ajatellen kuka siitä kärsii ja miksi?

Olisi mielenkiintoista nähdä sekin, kuka tästä sotkusta ottaa tai saa vastuun ja mitä se tarkoittaa. Epäilen ettei kukaan. Välillä olen miettinyt, onko Kelan sisällä kuitenkin jotkut ymmärtäneet muutoksen mahdottomuuden ilman, että olisivat sitä uskaltaneet kyseenalaistaa tai että olisivat tulleet kuulluksi?

Mieleen painuvia harjoituksia

Viimeisessä kirjoituksessani pohdin, miten pitäisi reagoida tunteita herättävään käyttäytymiseen. Vai pitäisikö ylipäätään reagoida? Usein varmaankin pitää mutta joskus voi olla hyvä olla reagoimatta lainkaan. Jatkoin pohdintaani tuon kirjoituksen jälkeen varmaan osittain siksikin, että kirjoitukseni päättyi yhteen suosikeistani reagointitavoissa.

Joskus voi nimittäin olla todellakin järkevää reagoida siten, että pyrkii vain erottamaan asiat ja tunteet toisistaan, hoitaa asiat ja jättää tunteet sivuosaan tai ohittaa ne. Tämän monessa asiassa hyväksi toteamani tavan olen oppinut päihdehuollossa työskennellessäni, jossa se on perusasioita ihmisten muutosprosessissa. Sillä välttyy monesti herättämästä lisää tunnetta asiassa, vaikka toinen osapuoli olisi provosoinut jotenkin. Sillä saattaa joskus saada toisenkin osapuolen tunteet laantumaan.

Sitten kun puheet yltävät korkean tason biojauhantaan ja vääristelevät asioita tarkoituksellisesti voi olla ihan hyvä antaa puheiden vaan olla ihan omassa arvossaan, eikä reagoida mitenkään. Kuulijat osaavat kyllä usein itse erottaa toden ja epätoden ihmisten tarinoista. Tämä on minusta välillä kuitenkin hyvin turhauttavaa, erityisesti jos tarinointi vaan jatkuu ja jatkuu mutta ihan yhtä turhauttavaa saattaa olla reagoida ja odottaa saavuttavansa sillä jotain.

Näissäkin asioissa voi tulla harjoittelemalla paremmaksi, vaikka harjoittelumahdollisuuksia ei kai kukaan itselleen kuitenkaan toivo. Minäkin olen saanut harjoitella, eikä viimeisestä harjoitusjaksostani ole edes kauhean kauaa. Tuollaiset kokemukset jäävät hyvin mieleen ja siksi kai aihe minunkin päässäni aina ajoittain vielä pyörii.