Pitääkö työssä kehittyä?

Kehittyvä työntekijä miettinee ajoittain omaa toimintaansa, epäonnistumisia ja onnistumisia, voidakseen tulla yhä paremmaksi. Johtajilta tätä usein odotetaankin ja se lienee oikeutettua. Mutta miten on muiden työntekijöiden laita?

Onko asiakkailla, johdolla tai ylipäätään kellään lupa odottaa, että työntekijät pohtivat omaa toimintaansa ja kehittymistä tai tuntevat vastuuta oman toimintansa vaikutuksista muita työyhteisön jäseniä kohtaan. Kokemukseni mukaan asia ei ole kaikille ihan selvä vaikka ajatukseni mukaan sen pitäisi olla.

Arvaatte varmaan, että oletan työntekijällä asemasta riippumatta, olevan vastuunsa oman toiminnan kehittämisestä osana työyhteisöä, sen hyvin vointia ja kehitystä. Olen kuitenkin törmännyt toisenlaiseenkin ajatteluun. 

Toki tiedän myös olevan johtajia, joita ei kiinnosta oman käyttäytymisen, viestinnän tai muun toiminnan pohtiminen ja kehittäminen tuon taivaallista. Työelämässä löytynee joka tasolta henkilöitä, jotka eivät näe omassa toiminnassaan mitään kehitettävää ja osa ei vain mieti, tai edes halua miettiä asiaa. Pohtimatta enempää syitä moiseen on sanottava, että minusta on erityisen vastuutonta johtaa muita, jos ei mieti lainkaan omaa toimintaa ja sen seurauksia. Eikä organisaation toiminnan kehittäminenkään taida olla kovin uskottavalla pohjalla jos omaa toimintaa ei halua kehittää mitenkään.

Pää pensaaseen vai kissa pöydälle?

Jostain syystä päädyn aina välillä pohtimaan ihmisten huonoa tai epäasiallista käyttäytymistä työssä ja työyhteisössä. Se ei liene yllätys, ettei epäasiallinen käytös ole vierasta työelämässä mutta se voi olla, ettei se ole vierasta edes vuorovaikutuksen ammattilaisten keskuudessa esim. sosiaali- ja terveydenhuollossa, opetustoimessa tai esimiestyössä. Aikuisten pitäisi ymmärtää, miten muita kohtaan käyttäydytään työelämässä. Silti toiset toimivat tavalla, jota eivät itse hyväksyisi lapsiltakaan. Hämmentävää.

Vaikka moinen käyttäytyminen voi toki olla ajattelemattomuutta tai ymmärtämättömyyttäkin, se ei kuitenkaan tee siitä koskaan hyväksyttävää. Jos ymmärrys sitten onkin olemassa, saa tuollainen käytös aivan uudenlaisia merkityksiä, joiden takana voi olla mitä moninaisimpia syitä ja tarkoitusperiä. Olen varmaan monien mielestä kovinkin outo kun ajattelen, että tarkoituksellisena tuollainen käytös ja sen seuraukset muuttuvat jollain tavalla mielenkiintoiseksi tarkastelun kohteeksi mutta kuitenkin samalla hyvin epämiellyttäväksi ja epäoikeudenmukaiseksi ilmiöksi.

Ne jotka minua tuntevat tietävät, että ajatukseni mukaan työnantajalla on oikeus vaatia palkanmaksun vastineeksi työsuorituksen lisäksi myös tietynlaista käyttäytymistä. Ja sitä myös esimiehenä vaadin. Kiusaamiseen, häirintään ja epäasialliseen käyttäytymiseen on oltava nollatoleranssi. Asiakkailla on oikeus saada häiriötöntä palvelua ja ihmisillä on oikeus tehdä työnsä ilman häirintää. Jos joku sitä harrastaa, siihen on puututtava, aina. Puuttumatta jättäminen olisi pään pensaaseen työntämistä. Se olisi johdolta avointa välinpitämättömyyttä työntekijöitä kohtaan. Puuttuminen antaa itse ongelman ratkaisemisen lisäksi viestin työyhteisön sisällä, että työntekijöistä välitetään ja he ovat tärkeitä.

Olisihan se organisaatiollekin tuloksellisempaa, jos olisimme työssä hyödyksi esimiehille, kollegoille, alaisille sekä yhteistyökumppaneille, eikä päinvastoin. Epäasiallinen käyttäytyminen ja häirintä työyhteisössä syö ajatukseni mukaan organisaatioista merkittävän paljon tuottavuutta, tuloksellisuutta, hyvinvointia, luovuutta, intoa tehdä uutta ja sitä kautta myös mahdollisuuksia. Kenellä tällaiseen käyttäytymisen on oikeus?

Turhautumisen huipentuma

Miten meni noin niinku omasta mielestä? Kysymys voitaisiin esittää nyt Kelaan, toimeentulotuen uudistuksen valmisteluun henkilöille, jotka tällä hetkellä koittavat kertoa toimeentulotukiuudistuksen onnistuneista osista ilman, että myöntäisivät totaalisen epäonnistumisen.

Kela yrittää nyt parhaansa? Ei taida lohduttaa niitä, joille vahinkoa ja harmia on nyt eniten aiheutunut. Siis kaikista heikoimmassa asemassa oleville kansalaisille, joiden rahat ovat tavoittamattomissa ja jotka saattavat todeta Kelaan mennessään, että heidän edellään on asioimassa enää lähes 100 ihmistä! Ja sekö on nyt sitten Kelan parhaansa yrittämistä!? Keneltä voidaan oikeasti vaatia tällaisen palvelun sietämistä vuonna 2017?

Uudistus on aiheuttanut apua tarvitsevien ihmisten arkeen massiivisia ja ennen näkemättömiä ongelmia. Monta asiaa on mennyt isosti pieleen. Jotain on varmaan mennyt hyvinkin mutta sille ei nyt taida riittää kiitosta, eikä ehkä ole syytäkään.

Muutoksen valmistelua tehtiin Kelassa yli vuosi mutta ei osunut. Valmisteluvaiheessa kunnat yrittivät tarjota Kelaan apua ja kertoa palavereissa huomiota kaipaavista asioista uudistuksessa. Osa näistä ajatuksista kuultiin mutta iso osa jäi kuulematta. Lisäksi Kelassa kuviteltiin, että he saavat toimeentulotuen hoidettua noin puolella siitä henkilöstöstä, joka kunnissa sitä tarvittiin hoitamaan. Siis lähes 1000 henkilötyövuotta vähemmällä! Melkoinen arviointi kunnissa tehtyä työtä kohtaan.

Uudistuksen valmistelussa Kelan henkilöstö oli ajoittain jopa ylimielinen ja pyysi itsepäisesti kuntia luottamaan siihen että kaikki on hallinnassa. Olisikohan sittenkin pitänyt kuunnella? Kunnissa kuitenkin oli vuosien osaaminen aiheesta, jota Kelassa olisi tarvittu? En varmaan ole ainut, jolle on ollut käsittämättömän turhauttavaa seurata tätä säätöä sivusta, ajatellen kuka siitä kärsii ja miksi?

Olisi mielenkiintoista nähdä sekin, kuka tästä sotkusta ottaa tai saa vastuun ja mitä se tarkoittaa. Epäilen ettei kukaan. Välillä olen miettinyt, onko Kelan sisällä kuitenkin jotkut ymmärtäneet muutoksen mahdottomuuden ilman, että olisivat sitä uskaltaneet kyseenalaistaa tai että olisivat tulleet kuulluksi?

Mieleen painuvia harjoituksia

Viimeisessä kirjoituksessani pohdin, miten pitäisi reagoida tunteita herättävään käyttäytymiseen. Vai pitäisikö ylipäätään reagoida? Usein varmaankin pitää mutta joskus voi olla hyvä olla reagoimatta lainkaan. Jatkoin pohdintaani tuon kirjoituksen jälkeen varmaan osittain siksikin, että kirjoitukseni päättyi yhteen suosikeistani reagointitavoissa.

Joskus voi nimittäin olla todellakin järkevää reagoida siten, että pyrkii vain erottamaan asiat ja tunteet toisistaan, hoitaa asiat ja jättää tunteet sivuosaan tai ohittaa ne. Tämän monessa asiassa hyväksi toteamani tavan olen oppinut päihdehuollossa työskennellessäni, jossa se on perusasioita ihmisten muutosprosessissa. Sillä välttyy monesti herättämästä lisää tunnetta asiassa, vaikka toinen osapuoli olisi provosoinut jotenkin. Sillä saattaa joskus saada toisenkin osapuolen tunteet laantumaan.

Sitten kun puheet yltävät korkean tason biojauhantaan ja vääristelevät asioita tarkoituksellisesti voi olla ihan hyvä antaa puheiden vaan olla ihan omassa arvossaan, eikä reagoida mitenkään. Kuulijat osaavat kyllä usein itse erottaa toden ja epätoden ihmisten tarinoista. Tämä on minusta välillä kuitenkin hyvin turhauttavaa, erityisesti jos tarinointi vaan jatkuu ja jatkuu mutta ihan yhtä turhauttavaa saattaa olla reagoida ja odottaa saavuttavansa sillä jotain.

Näissäkin asioissa voi tulla harjoittelemalla paremmaksi, vaikka harjoittelumahdollisuuksia ei kai kukaan itselleen kuitenkaan toivo. Minäkin olen saanut harjoitella, eikä viimeisestä harjoitusjaksostani ole edes kauhean kauaa. Tuollaiset kokemukset jäävät hyvin mieleen ja siksi kai aihe minunkin päässäni aina ajoittain vielä pyörii.

Tunne vai pysähtyminen?

Kaikki ei aina mene niin kuin itse haluaisi. Aina välillä törmää väistämättä tilanteeseen, jossa joku muu toimii omaan ajatukseen verrattuna poikkeavalla tavalla. Ja aina välillä tuollaisesta tilanteesta myös nousee vahvoja tunteita. Tällaisessa kohdassa olisi kenties viisasta pysähtyä ja miettiä miten reagoida, eikä lähteä tunne edellä suin päin reagoimaan tilanteeseen, vaikka se on usein hyvin houkuttelevaa. Ainakin minusta.

Minä ajattelen, että erityisesti omaa reagointia olisi syytä miettiä, jos asiasta nousee suuria tunteita tai mainitun kaltaiseen toimintaan liittyy tarkoituksellinen provokaatio. Noissa kohdin pitäisi onnistua näkemään tuota tunnetta suurempi kokonaiskuva tilanteesta tai asiasta juuri silloin, kun suuri tunne ajaisi suoraan toimintaan kaikkein eniten.

Uskon vahvasti, että mieltä kuohuttavat tunteet näkyvät tai kuuluvat viestinnässämme, jopa sähköposteissa ja puheluissakin. Vaikkakaan ei ehkä välttämättä ihan perinteisen viestintäteorian ja siihen liittyvän sanattoman viestinnän painoarvon mukaan. Positiiviset tunteet ja niiden välittyminen ovat aina luonnollisesti hyväksi ja niitä pitäisi pyrkiä lisäämään mutta negatiivisina suurien tunteiden välittyminen viestinnässä on usein riski yhteistyölle, tuloksellisuudelle, tuottavuudelle tai muille onnistumisille.

Miten tällaisessa tilanteessa sitten pitäisi toimia? Pitäisikö toimia? Riippuu varmaan tilanteesta ja asiasta tai siitä keneltä kysytään mutta varmaa on se, että tälläkin saralla voinee suurin osa meistä tulla paremmaksi oman itsensä kanssa. Minä ainakin. Joissain kohdin tyypillisen pohjalaisen luonteen omaavana minusta on kuitenkin joskus hyvä ja palkitsevaakin toimia käänteisen psykologian mukaan.

Itse olen vienyt ajattelutapani aiheen parissa niin pitkälle, että joskus vastaan tunnetta herättäneeseen sähköpostiinkin vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Näin erityisesti silloin, kun kaikkein vähiten haluaisin tuon tunteen näkyvän sähköpostissani. Toki vastaukseni voi joskus viipyä muutenkin joitain päiviä. Päihdetyössä ollessani olen onnekseni saanut hyvää harjoitusta erottaa tunteet asioista, tästä kokemuksesta on minulle suuresti hyötyä edelleen ja tässäkin asiayhteydessä.

Perusturvan näköalapaikalla

Työskentelen tällä hetkellä siis perusturvajohtajana. Se, että olen Harjavallassa yhä, on yllättänyt itsenikin. Tulin äitiysloman sijaiseksi vuoden 2015 keväällä. Halusin tullessani saada olla yhdeksän kuukautta sosiaali- ja terveyshallinnon näköalapaikalla. Halusin oppia paljon lisää ja saada käsin kosketeltavan läheltä tuntuman laajaan sosiaali - ja terveydenhuollon palvelukokonaisuuteen, sen henkilöstöön, talouteen, johtamiseen ja kehittämiseen.

 

Tuon kaiken olen kyllä saanut moninkertaisena ja paljon enemmänkin. Aikaakin on mennyt pian kolminkertaisesti alkuperäiseen ajatukseeni verrattuna mutta olen viihtynyt hyvin. Äitiysloman jälkeen toimin hoitovapaan ja vuosilomankin sijaisena, joiden jälkeen minua jälleen houkuteltiin jäämään ja minä jäin, koska viihdyn erinomaisesti. Tällä hetkellä teen siis jo neljättä työsuhdettani Harjavallassa. Saan tehdä täällä työtä lähes kaikkien asioiden kanssa, jotka liittyvät sosiaali- ja terveydenhuoltoon aina eläinlääkinnästä ja ympäristöterveydenhuollosta alkaen, päätyen ikäihmisten palveluihin ja sosiaalityöhön sen kaikissa muodoissaan sekä terveydenhuoltoon.

Olen nauttinut työstä paljon, silloinkin, kun olen joutunut tekemään pidempiä päiviä saadakseni asiat hoidettua haluamallani tavalla. Onneksi tiesin tullessani, ettei viran vakituinenkaan haltija onnistunut pysymään normaalityöajassa, joten minä en edes yrittänyt. Olinhan silloin vasta aloitteleva perusturvajohtaja. En minä vieläkään mikään konkari näissä hommissa ole mutta paljon olen onneksi jo ehtinyt oppimaan.

Sain hiljattain seisontakorkean työpisteen
huoneeseeni ja nyt voin siis tehdä osan
työpäivistäni seisten. Huippua!

Aivan erityisesti olen nauttinut mahdollisuudesta päästä kehittämään palveluita laajasti. Minut lähemmin tuntevat tietävät, että pidän hurjasti juuri tästä loputtoman upeasta mahdollisuudesta vaikuttaa asiakkaille tuotettavien palveluiden kehittämiseen ja päivittäiseen palvelutuotannon johtamiseen sen keskiössä. Ai miksikö? Todennäköisesti siksi, että pidän siitä edelleen yhtä paljon, kuin kehittämistehtävissä ollessani.  Ja myös siksi, että innostavassa ja kannustavassa työyhteisössä on mukava olla. Ajatukseni siitä, että töissä pitäisi viihtyä toteutuu täällä. Saan myös toteuttaa itseäni nykyaikaisen toiminnan, asiakaspalvelun ja henkilöstön työskentelyn kehittämiseksi.

Aukko pohdinnassa

Viime kerralla pohtiessani tapahtumia taaksepäin jätin pohdintaani aukon, tarkoituksella. Sillä minusta se ansaitsi ihan oman tilansa:

Päätyessäni kuntayhtymän johtajaksi vuoden 2011 alussa, edessäni olivat uudenlaiset haasteet palvelutuotannon johtamisessa sekä talouden vakauttamiseksi asetettujen tavoitteiden kanssa. Lähtökohta oli haastava, kun kuntayhtymän edellisen vuoden talouden alijäämä oli ollut 361 600 €. Sanotaan, että suuret laivat kääntyvät hitaasti, niin tälläkin kertaa mutta käännös saatiin aikaan. Vuoden 2013 jälkimmäisellä puolivuotiskaudella päästiin jo miltei 100 000 € positiiviseen tulokseen mutta muutos oli ollut vääjäämättä liian hidas. Kaksi ja puolivuotta on pitkä aika. Vuoden 2013 syksyllä suurimmat kuntayhtymän jäsenkunnat olivat jo käytännössä tehneet päätöksen kuntayhtymän toiminnan lakkauttamisesta.

Näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että olisi pitänyt jo alussa lähteä tekemään nopeampia toimia säästöjen saamiseksi ja talouden oikaisemiseksi. Nyt ymmärrän myös sen, että yhteyttä kuntien virkamiehistöön olisi pitänyt tuolloin vahvistaa. Onhan luottamushenkilöiden tyytymisestä tehtyihin toimenpiteisiin talouden oikaisemiseksi on valtava ero virkamiehistön tyytymättömyyteen muutoksen nopeudesta. Jälkimmäinen oli kuitenkin ratkaisevassa roolissa päätöksiä tehtäessä. Tässä kokonaisuudessa kaikki muu on enemmän tai vähemmän pienempiä asioita, kerrotaanpa niistä millaisia tarinoita tahansa.

Palvelutuotannon omistavien kuntien tahto oli kuitenkin siis ilmaistu ja talouden tarkastelun osalta se oli perusteltu näkemys. Kuntayhtymän tulos oli useamman vuoden alijäämäinen ja lähitulevaisuudessa oli näkyvissä investointitarpeita, jotka uhkasivat silloista, juuri ja juuri saavutettua tai saavutettavissa olevaa, vielä melko hataraa talouden tasapainoa. Loppujen lopuksi kaikki oli ollut kiinni rahasta. Niin kuin usein on.

Mielestäni Mainiemen kuntoutumiskeskuksen ansiokas työ ja kehittäminen päihdepalveluissa, ainulaatuinen osaaminen yhteisökuntoutuksessa, asiakkaiden ääni eivätkä edes kohenemassa olleet tulevaisuuden näkymät mahdollisuuksineen, saaneet ansaitsemaansa painoarvoa tulevaisuutta koskevassa keskustelussa tai päätöksenteossa.

Vilkaisu taaksepäin

Minulta on viime aikoina kysytty usein, mitä olen tehnyt ja missä kulkenut, kun minusta on kuulunut niin kovin vähän. Kun mietiskelin tuota minulle esitettyä kysymystä, päädyin mielenkiintoiseen pohdintaan tapahtumista viime vuosina. Pätkätyöläisenä olen saanut nähdä ja kokea melkoisen paljon.  

Tullessani valituksi päihdetyön kehittämisyksikön projektipäälliköksi alkoi opintie, jolle ei ole loppua näkynyt. Tuohon aikaan olin saanut työskennellä jo kymmenkunta vuotta Vaasan kaupungin päihdehuollossa, joka muuten palvelualana antaa minusta melkoisen hyvät eväät myös omaan elämään ja siinä kehittymiseen.  Oikeammin voisikin kai todeta opintien jatkuneen päihdetyöstä ja yliopistosta kehittämistehtäviin, jossa pääsin oppimaan paljon uutta toiminnan johtamisesta, kehittämisestä ja verkostoissa toimimisesta. Siihen toimintatapaan ja kehittämisinnostukseen jäin lopullisesti koukkuun.

Päihdetyönkehittämisyksiköstä matkani jatkui valtakunnalliseen Kaste-ohjelmaan ja Välittäjä 2009 – hankkeeseen hankejohtajaksi, jolloin sain maailmaani ja ulottuvilleni yhä laajenevan asiantuntijajoukon taitavia osaajia sekä mielenkiintoisia kohtaamisia heidän kanssaan. Hankemaailman tuulista tieni vei takaisin palvelutuotannon pariin, kuntayhtymän johtajaksi.

Maaliskuussa 2014  alkoi keskittyminen uusiin tehtäviin. Sain kaipaamaani vaihtelua, ympärilleni pirteyttä ja pidin muutoksesta olotilassanikin. Olin mukana suunnittelemassa Riihimäen päihde- ja mielenterveyspalveluiden kehittämistä, jonka jälkeen toimin Riihimäellä päihdehuollon johtajana. Riihimäeltä olenkin sitten kulkeutunut loppukeväällä 2015 Harjavaltaan.

Matka on ollut monivaiheinen ja värikäs, siihen on mahtunut uskomattoman paljon tapahtumia ja monia kohtaamisia.  Mukaan on tarttunut uskomattoman paljon kokemusta, oppia ja hyviä muistoja.

Uusi vuosi ja uusia otsikoita

Viimeisestä kirjoituksesta onkin aikaa. Hiukan yli kaksi vuotta on kulunut ja paljon on ehtinyt tapahtua mutta maailma pyörii yhä.

Tämän blogin olemassaolo on perustunut ajatukseeni saada jatkaa pohdintaa ja käydä keskusteluita, joista suuren osan menetin jättäessäni taannoin kehittämistehtävät. Tuo ajatus ja tarve ei ole kadonnut tai poissa, nykyisessäkään tehtävässäni. Vaikka tapaankin taas nykyään paljon ihmisiä viikoittain, on keskusteluiden määrä ja niihin käytettävissä oleva aika huomattavasti pienempi kuin aikoinaan kehittämistehtävissä.

Jättäessäni blogini tauolle kirjoituksistani näkyi, että elettiin aika mielenkiintoisia tai ainakin tapahtumarikkaita aikoja. Nuo ajat ja tapahtumat veivät valtavasti energiaa. Kirjoituksistani ei ehkä huomannut tuolloin, että myös terveyteni ja siitä huolehtiminen vei paljon energiaa. Muutokset työelämässä, elämäntilanteessani ja terveydessäni veivät siinä määrin energiaani, että oli viisasta jättää blogi hetkeksi ja keskittyä muihin asioihin. Harmillista kyllä juuri silloin tapahtui melko paljon asioita, joista olisi kyllä riittänyt jutun juurta mutta ajattelin, että noita tapahtumiahan ehtisi kyllä kommentoimaan ja niistä ehtisi kirjoittamaan myöhemminkin.

Tuo suuri halu pohtia yhä asioita kirjoittamalla ja kirjoituksia kommentoivien lukijoiden kanssa, meneillään olevat lukuisat uudistukset sekä blogini kävijämäärät pitkän tauonkin aikana ovat luoneet intoa jatkaa kirjoittelua, joten vuosi 2017 tuonee jälleen uusia otsikoita tähän blogiin.

 

Mukavaa alkanutta vuotta kaikille!