Aukko pohdinnassa

Viime kerralla pohtiessani tapahtumia taaksepäin jätin pohdintaani aukon, tarkoituksella. Sillä minusta se ansaitsi ihan oman tilansa:

Päätyessäni kuntayhtymän johtajaksi vuoden 2011 alussa, edessäni olivat uudenlaiset haasteet palvelutuotannon johtamisessa sekä talouden vakauttamiseksi asetettujen tavoitteiden kanssa. Lähtökohta oli haastava, kun kuntayhtymän edellisen vuoden talouden alijäämä oli ollut 361 600 €. Sanotaan, että suuret laivat kääntyvät hitaasti, niin tälläkin kertaa mutta käännös saatiin aikaan. Vuoden 2013 jälkimmäisellä puolivuotiskaudella päästiin jo miltei 100 000 € positiiviseen tulokseen mutta muutos oli ollut vääjäämättä liian hidas. Kaksi ja puolivuotta on pitkä aika. Vuoden 2013 syksyllä suurimmat kuntayhtymän jäsenkunnat olivat jo käytännössä tehneet päätöksen kuntayhtymän toiminnan lakkauttamisesta.

Näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että olisi pitänyt jo alussa lähteä tekemään nopeampia toimia säästöjen saamiseksi ja talouden oikaisemiseksi. Nyt ymmärrän myös sen, että yhteyttä kuntien virkamiehistöön olisi pitänyt tuolloin vahvistaa. Onhan luottamushenkilöiden tyytymisestä tehtyihin toimenpiteisiin talouden oikaisemiseksi on valtava ero virkamiehistön tyytymättömyyteen muutoksen nopeudesta. Jälkimmäinen oli kuitenkin ratkaisevassa roolissa päätöksiä tehtäessä. Tässä kokonaisuudessa kaikki muu on enemmän tai vähemmän pienempiä asioita, kerrotaanpa niistä millaisia tarinoita tahansa.

Palvelutuotannon omistavien kuntien tahto oli kuitenkin siis ilmaistu ja talouden tarkastelun osalta se oli perusteltu näkemys. Kuntayhtymän tulos oli useamman vuoden alijäämäinen ja lähitulevaisuudessa oli näkyvissä investointitarpeita, jotka uhkasivat silloista, juuri ja juuri saavutettua tai saavutettavissa olevaa, vielä melko hataraa talouden tasapainoa. Loppujen lopuksi kaikki oli ollut kiinni rahasta. Niin kuin usein on.

Mielestäni Mainiemen kuntoutumiskeskuksen ansiokas työ ja kehittäminen päihdepalveluissa, ainulaatuinen osaaminen yhteisökuntoutuksessa, asiakkaiden ääni eivätkä edes kohenemassa olleet tulevaisuuden näkymät mahdollisuuksineen, saaneet ansaitsemaansa painoarvoa tulevaisuutta koskevassa keskustelussa tai päätöksenteossa.

Vilkaisu taaksepäin

Minulta on viime aikoina kysytty usein, mitä olen tehnyt ja missä kulkenut, kun minusta on kuulunut niin kovin vähän. Kun mietiskelin tuota minulle esitettyä kysymystä, päädyin mielenkiintoiseen pohdintaan tapahtumista viime vuosina. Pätkätyöläisenä olen saanut nähdä ja kokea melkoisen paljon.  

Tullessani valituksi päihdetyön kehittämisyksikön projektipäälliköksi alkoi opintie, jolle ei ole loppua näkynyt. Tuohon aikaan olin saanut työskennellä jo kymmenkunta vuotta Vaasan kaupungin päihdehuollossa, joka muuten palvelualana antaa minusta melkoisen hyvät eväät myös omaan elämään ja siinä kehittymiseen.  Oikeammin voisikin kai todeta opintien jatkuneen päihdetyöstä ja yliopistosta kehittämistehtäviin, jossa pääsin oppimaan paljon uutta toiminnan johtamisesta, kehittämisestä ja verkostoissa toimimisesta. Siihen toimintatapaan ja kehittämisinnostukseen jäin lopullisesti koukkuun.

Päihdetyönkehittämisyksiköstä matkani jatkui valtakunnalliseen Kaste-ohjelmaan ja Välittäjä 2009 – hankkeeseen hankejohtajaksi, jolloin sain maailmaani ja ulottuvilleni yhä laajenevan asiantuntijajoukon taitavia osaajia sekä mielenkiintoisia kohtaamisia heidän kanssaan. Hankemaailman tuulista tieni vei takaisin palvelutuotannon pariin, kuntayhtymän johtajaksi.

Maaliskuussa 2014  alkoi keskittyminen uusiin tehtäviin. Sain kaipaamaani vaihtelua, ympärilleni pirteyttä ja pidin muutoksesta olotilassanikin. Olin mukana suunnittelemassa Riihimäen päihde- ja mielenterveyspalveluiden kehittämistä, jonka jälkeen toimin Riihimäellä päihdehuollon johtajana. Riihimäeltä olenkin sitten kulkeutunut loppukeväällä 2015 Harjavaltaan.

Matka on ollut monivaiheinen ja värikäs, siihen on mahtunut uskomattoman paljon tapahtumia ja monia kohtaamisia.  Mukaan on tarttunut uskomattoman paljon kokemusta, oppia ja hyviä muistoja.

Uusi vuosi ja uusia otsikoita

Viimeisestä kirjoituksesta onkin aikaa. Hiukan yli kaksi vuotta on kulunut ja paljon on ehtinyt tapahtua mutta maailma pyörii yhä.

Tämän blogin olemassaolo on perustunut ajatukseeni saada jatkaa pohdintaa ja käydä keskusteluita, joista suuren osan menetin jättäessäni taannoin kehittämistehtävät. Tuo ajatus ja tarve ei ole kadonnut tai poissa, nykyisessäkään tehtävässäni. Vaikka tapaankin taas nykyään paljon ihmisiä viikoittain, on keskusteluiden määrä ja niihin käytettävissä oleva aika huomattavasti pienempi kuin aikoinaan kehittämistehtävissä.

Jättäessäni blogini tauolle kirjoituksistani näkyi, että elettiin aika mielenkiintoisia tai ainakin tapahtumarikkaita aikoja. Nuo ajat ja tapahtumat veivät valtavasti energiaa. Kirjoituksistani ei ehkä huomannut tuolloin, että myös terveyteni ja siitä huolehtiminen vei paljon energiaa. Muutokset työelämässä, elämäntilanteessani ja terveydessäni veivät siinä määrin energiaani, että oli viisasta jättää blogi hetkeksi ja keskittyä muihin asioihin. Harmillista kyllä juuri silloin tapahtui melko paljon asioita, joista olisi kyllä riittänyt jutun juurta mutta ajattelin, että noita tapahtumiahan ehtisi kyllä kommentoimaan ja niistä ehtisi kirjoittamaan myöhemminkin.

Tuo suuri halu pohtia yhä asioita kirjoittamalla ja kirjoituksia kommentoivien lukijoiden kanssa, meneillään olevat lukuisat uudistukset sekä blogini kävijämäärät pitkän tauonkin aikana ovat luoneet intoa jatkaa kirjoittelua, joten vuosi 2017 tuonee jälleen uusia otsikoita tähän blogiin.

 

Mukavaa alkanutta vuotta kaikille!

Tarjoan Helsinkiin ratkaisua

Olet ehkä törmännyt viime päivinä uutiseen, joka kertoo nuorten parissa levinneestä väkivalta-aallosta Helsingissä. Minä ainakin olen. Uutisoitu toiminta ylittää ymmärryskyvyn ainakin minun kohdallani. Silmitöntä väkivaltaa on aina vaikea käsittää mutta miksi pitäisikään. Oleellisempaa lienee se, mitä asioille tehdään ja miten tehdään sekä miten tuollaisen ennaltaehkäisy voitaisiin hoitaa.

Tässä tapauksessa en kyllä ymmärrä myöskään poliisin kommentointia aiheesta julkisuudessa esim. tämän päivän uutista aiheesta. Arvostettu ja korkea-arvoinen poliisi toteaa, että heillä ei ole keinoja tehdä yhteistyötä sosiaalihuollon, terveydenhuollon tai koulun kanssa nuorten tilanteeseen puuttumiseksi. Tai, että nuoren rikoskierteeseen ei voida puuttua. Siis mitä?

Keinoja on kyllä olemassa, jos niitä halutaan käyttää, kehittää ja jos niistä aiheutuvat kustannukset ollaan valmiit hyväksymään. Vihjeeksi Helsinkiin voin kertoa, että ainakaan Hämeessä ongelman ratkaiseminen ei ole ollut mahdotonta tai liian kallista mutta tehokasta kylläkin. Se on ratkaistu Ankkuri-toiminnalla.

Lainsäädäntöä on kyllä turha syyttää, jos Hämeessä asia on osattu hoitaa. Ei kai Hämeessä ole eri lait, kuin pääkaupungissa? Hämmästyttää ja mietityttää, missä on ongelman todellinen syy, kun sitä ei haluta tai osata ratkaista. Moniammatillinen yhteistyö sille kuuluvaan arvoonsa ja osaaminen käyttöön, niin alkaa sujua. 

Tekisi niin mieli sanoa, että päät pois sieltä minne aurinko ei paista ja katseet myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle mutta en taida kuitenkaan… Olisihan se aika jyrkkä ja provokatiivinenkin tulkinta asioista.

Nuoren elämässä pitää olla aikuisia

 Jos on tavallista kysyä lapsilta miten urheiluharrastuksissa tai pelissä meni, pitäisikö olla tavallista kysyä; miten konsolipelissä, skeittirampilla tai jonkin muun ajanvietteen parissa meni? 

Nuorten asiat ovat nuorille yhtä tärkeitä, kuin aikuisten asiat aikuisille. Voiko siis odottaa nuorten olevan kiinnostuneita aikuisten asioista, jos aikuiset voivat olla kiinnostumatta nuorten asioista? Millaisenkohan mallin se nuorille antaa? 

Aikuisten oikealla läsnäololla ja aidolla kiinnostuksella on valtava merkitys nuoren elämässä. Ihan jokaisen nuoren kohdalla ja ihan jokaisen nuoren tulevaisuudelle. 

Ei ihmisten huomioiminen ole rakettitiedettä nuortenkaan kohdalla. Pienikin keskustelu, tervehtiminen tai ele kenen tahansa huomioimiseksi voi jo osoittaa, että hänestä välitetään. Vieraillekin lapsille ja nuorille voi puhua. Pieniä asioita ja pieniä tekoja, joilla voi olla suuri merkitys. Kaikkien vanhempien ei tarvitse olla mukana nuorten harrastustoiminnassa mutta kaikki voisivat välittää nuorista ja osoittaa sen.

Kaikki me varmaan tiedämme sanattoman viestinnän merkityksen mutta huomaammeko sen arjessa tai nuorten kanssa toimiessamme? Vähäistenkin sanojen merkitys katoaa, jos muu kehon kieli viestii välinpitämättömyyttä ja halua saada olla rauhassa. 

Nuoretkin löytävät kyllä väylät tulla kuulluksi, hyväksytyksi ja kuulua johonkin, jos aikuisia ei riittävästi kiinnosta. Kaikki ne väylät eivät vain ehkä ole nuoren tulevaisuuden kannalta niitä ihan parhaita. Minusta olisi kannattavampaa yrittää olla enemmän läsnä, ohjata ja tukea nuorta hänen elämässään, ennen kuin siihen tarvitsee puuttua? Puuttumisessa ei tietenkään ole mitään vikaa, jos siihen on tarvetta ja se tehdään oikein mutta voi olla, että sitä ennen on hukattu useampia mahdollisuuksia antaa tukea ja olla enemmän läsnä.

Nuorisotyönviikon kunniaksi voit ottaa kantaa ja olla #hupparikansanpuolella 2.10.   
Minäkin ilmoitin kotona meneväni töihin torstaina hupparipäällä, johtoryhmäänkin. Vastaukseksi sain pitkän katseen ja hiljaisuuden päätyttyä kysymyksen: Ai oikeesti iskä?

Pohdintaa peilin edessä

En sitten ollut yksin ajatukseni kanssa. Sen sain onneksi huomata viimeisen kirjoitukseni jälkeen. Ja huomasinpa senkin, että monet osaavat katsoa kolikon toiselle puolelle vakuuttavasta maalausyrityksestä huolimatta.

Yleensä kai mainitunlaisiin maalaustalkoisiin voi löytää syyn ja joskus taas ei. Minun kohdallani niitä taitaa riittää. Tällä kertaa kohdallani toteutuivat nuo molemmat. Jälkimmäinen on minulle edelleen käsittämätön, koska en vain voi keksiä syytä moiseen ja siitä kuitenkin aiheutui minulle merkittävästi harmia. Ensimmäisestä voin kyllä löytää muutamia henkilöitä, jotka onnistuin suututtamaan.

Jaa että miten olen ihmisiä suututtanut? Toisille riittää, että olen vain oma itseni, ajattelen asioista eritavalla ja haluan tehdä asioita toisin kuin ennen. Ei minusta kaikki tykkää, eikä pidäkään. Olen minä tainnut suututtaa myös muutaman ihmisen, muun muassa ne, jotka koittivat saada minua käynnistämään kuntayhtymän lakkauttamiseen liittyviä toimenpiteitä ennen kuin edes kuntayhtymän hallitus oli aiheeseen ottanut kantaa.

Minun mielestäni kuntayhtymän lakkauttamisesta on olemassa selkeät säädökset ja niitä pitäisi kai noudattaa, myös toimintajärjestyksen osalta. Niin ei kuitenkaan aina käytännössä taida tapahtua. Tästähän nyt voi toki kaikki päätellä, että ajatukseni mukaan tällä kertaa kaikki ei ole mennyt niin kuin pitää. Niinpä niin. Kukin toimii tyylillään.

Aikuiset ihmiset vastaavat kuitenkin itse päätöksistään ja toiminnastaan, luonnollisesti myös siitä mitä eivät tee tai missä eivät halua olla mukana. Niin minäkin. Onhan peilin edessä helpompi olla, jos on edes omasta mielestään toiminut oikein.

Maalaustalkoissa tahtomattaan

Jokainen on todennäköisesti joskus saanut kuulla itseään mustamaalattavan jostain syystä, jossain ja jonkun/joidenkin henkilöiden toimesta. Minä olen saanut kunnian kokea tuota iloa viime aikoina varsin yllättävältä taholta ja melko yllättävässä mittakaavassa.  Mikä tuossa nyt sitten yllätti? Kaikki ja ei silti ehkä sittenkään mikään, ainakaan poikkeuksellisesti. Taitaa nimittäin olla niin, että tuollainen toiminta yllättää kohteensa aina. Harvat meistä kai kuitenkaan odottamalla odottavat joutuvansa mustamaalauksen kohteeksi.

En tiedä miten minun ajatuksenjuoksuni kulkee, kun minusta tuntuu jotenkin kamalalta olla mustamaalauksen kohteena. Olen varmaan jollain tavalla yksinkertainen tai vanhanaikainen kun ajattelen, että olisi kohtuullista edes kysyä asiaa henkilöltä, jonka epäilee toimineen jollain tavalla väärin. Ainakin ennen kun lähtee tuota oletustaan väärin toimimisesta suureen ääneen julistamaan pitkin maailmaa.

Onneksi kuulijat osaavat usein itsekin päätellä ja huomaavat asioita, eivätkä ole johdateltavissa ihan millaisiin juttuihin tahansa. Silloin kun näin ei ole, harmittaa ja silloin harmittaakin isosti. 

Olen myös viimeaikoina huomannut, että riittävän vakuuttavasti kun maalailee, kelpaavat maalaustyöt monille ja moniin tarkoituksiin, jopa päätöksenteon pohjaksi. Turhautuminen saattaa saada vallan uusia mittasuhteita, jos päättäjätkin vielä pitävät maalaria hyvänä ammattimiehenä, eikä kukaan, edes ajattele ennen päätöksen tekoa kysyä kyseessä olevan henkilön näkemystä tai perusteluita asiaan. Millaisellakohan pohjalla päätöksenteko silloin oikeasti on? Tunteella tai tunteessa ei välttämättä synny ihan parhaimpia päätöksiä.

Minulle on myös jostain syystä muodostunut sellainen ajatus, että toisen ihmisen mustamaalaaminen julkisesti ei sovi lainkaan jollain tavalla arvostetussa asemassa tai esimiesasemassa toimivalle henkilölle. Olenkohan ajatukseni kanssa yksin?