Elämä on opettavaista

Kirjoitin heinäkuussa tekstin: Voiko aina olla 100 lasissa?, jonka voisin toistaa miltei sanasta sanaan tässä kohdassa, vain ajankohtaa vaihtaen. En kuitenkaan ryhdy moiseen, vaikka nuo sanat ovat suurelta osin edelleen ajankohtaisia ja asioita, joita olen miettinyt uudestaan. Elämä on opettavaista. Tuon tekstin kirjoittamisen aikaan luulin, että kohtaamani vaikeudet ja kriisit ovat ohi. Eivät olleet, tai ehkä olivat siltä erää mutta asiat tässä elämässä tuppaavat muuttumaan. Vanha sanonta; ”ei kahta, ilman kolmatta” kävi toteen ja oli jälleen aika pitää taukoa blogin kirjoittamisesta.

Uskon silti yhä, että kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Minunkin viime vuoden tapahtumilla ja sattumuksilla lienee tarkoituksensa, vaikka se ei olekaan vielä kaikilta osin minulle valjennut. Sen verran oli kuitenkin koettelemuksia vuodessani, että Uusi vuosi oli tervetullut.  Ajattelen myös, että välillä on hyvä joutua miettimään asioita syvemmin, pohtia omia arvoja ja sitä, miten me tätä elämää elämme. Niinhän se on, että ajoittain on hyvä alkaa tekemään asioita uudella tavalla tai uusia asioita. Ja jostain on myös joskus hyvä luopua.

Ennen vuoden vaihdetta mietin, miten ihmeessä juhlistaisin vuoden vaihtumista? Ajatuksenani oli päästä viime vuonna kohdanneistani ikävistä asioista eroon. Ne jotka minua yhtään tuntevat eivät ehkä ylläty tavasta, jolla päätin asian toteuttaa. Hankin raketin, jonka kylkeen kiinnitin paperilapuille kirjoittamani asiat, joista halusin eroon. Loput voittekin sitten arvata =) Olipahan muuten elämäni paras raketti! Tuon raketin väriloisteen himmennyttyä lähdin kevein mielin ja leveä hymy huulillani kotiin ja Uuteen vuoteen.

Loisteliaita talvipäiviä!

Ps. Kiitos vielä viesteistänne sekä kannustuksesta jatkaa kirjoittelua bloggaustaukoni aikana!

Kuva: Anthony Cramp

Sänky vai vanhus?

Päättäjien keskusteluita ja uutisointia seuranneena ei voi välttyä ajatukselta, että järjestelmä on tekemässä palveluiden tuotannosta entistä kalliimpia. Vanhuspalvelulain uudistamisen yhteydessä on käyty laajaa keskustelua henkilöstömitoituksesta. Olisiko kuitenkin niin, että eräs tärkeä asia, asiakas on unohtunut?

Jos henkilöstömitoitus määritellään nykyisten suositusten kanssa samalla tavalla, se perustuu asiakaspaikkojen määrään. Siis sänkyjen määränkö pitäisi ratkaista, miten paljon täytyy olla hoitajia? Sillä ei ole nykysuosituksissa, eikä julkisuudessa vanhuspalvelulain valmistelusta käydyssä keskustelussa ymmärrykseni mukaan arvoa, onko sängyssä hoidettava asiakas vai ei, tai mitä hänen hoitonsa vaatii.

Jos näin edetään lain valmistelussa ja ajatusta levitetään muuallekin, kuin vanhuspalveluihin tulee sosiaali- ja terveydenhuollonpalvelujärjestelmästä järjettömän kallis kaikille. Jos työntekijöitä on palkattava vain siksi, että nille voi mahdollisesti olla käyttöä, ei toiminta kuulosta kovin järkevältä. Tuo on kuitenkin arkipäivää sosiaali-ja terveysalalla.

Jos taas halutaan tehdä asioita nykyaikaisesti = joustavasti, järkevästi ja taloudellisesti, olisi henkilöstömitoituksen perustuttava ehdottomasti asiakasmäärään tai niiden vaativuuteen. Hoidettavien vanhusten määrän tulisi olla tekijä, joka määrittelee vanhuspalveluiden henkilöstötarpeen. Ei kai tyhjä sänky hoitoa tarvitse, vaikka julkisuudessa onkin väitetty tällaisen mitoituksen parantavan jopa hoidon laatua? Ajattelemallani muutoksella saataisiin aikaan resurssien kohdentuminen nykyistä paremmin kaikissa sosiaali- ja terveyspalveluissa ja voitaisiin taata, että kenenkään ei tarvitse maksaa tyhjästä.

Jo nykyisen suosituksen ollessa käytännön toiminnan ohjaajana on nähty, että käyttöasteen jäädessä vajaaksi asiakaspaikkoihin perustuva henkilöstömitoitus on aiheuttanut kustannusten osalta ongelmia. Lasku tästä lankeaa luonnollisesti kunnille ja veronmaksajille. Nykykäytäntö on aiheuttanut myös yksiköiden lakkauttamisia ja yksityisten palveluiden tuottajien konkursseja, ellei asiakaspaikkoja ole saatu täytettyä riittävän nopeasti. Näin myös hoidettavat asiakkaat ovat joutuneet kärsimään vanhuspalveluissa, joutuessaan muuttamaan omasta ”kodistaan”.

Uudistaisin kyllä tässä kohdassa ajattelua hieman, entä sinä?

Tavikset ja luuserit

Maailmalla, Euroopassa ja Suomessa kaikilla aloilla, jopa sosiaali- ja terveysalan palveluiden tuotannossa on siirrytty aikaan, jossa tavanomaisella palvelulla/ tuotteella ei välttämättä menestytä. Täytyy ylittää tavallisuus/ keskinkertaisuus. Ei riitä, että tehdään niin kuin on aina ennenkin tehty (jos on tarve menestyä tai pärjätä aiempaa paremmin), nyt pitää olla hyvä ja kehittyä. Niin totta, jopa minun työssäni.

Lenita Airisto paukautti tuon totuuden pöytään Porissa SuomiAreenalla 18.7. Sitten kaivettiin hieman tarkoituksellista väärinymmärrystä ja haloo oli valmis. Ilta-Sanomat kirjoitti 19.7. ”Kansa raivostui Lenita Airiston tavispuheista”. Netissä Ilta-Sanomat kirjoitti: Nyt jyrähti: Lenita: Tavis on luuseri. Lenitan puheissa on kuitenkin hieman pohtimisen aihetta.(Lenita itseasiassa taisi tulkita alkuperäistä Thomas L. Friedmanin kolumnia palveluihin ja tuotteisiin kohdistuen mutta hieman provokatiivisella käännöksellä)

 Kilpailu lisääntyy joka alalla, myös sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kunnat ostavat luonnollisesti parasta mahdollista palvelua hinta-laatusuhteessa. Niinhän me kai kaikki teemme, kun jotain ostamme. Valitsemme jonkinlaiset kriteerit hankinnalle ja sitten marssimme kaupoille. Tavallisuus/keskinkertaisuus erottuu silloin harvoin joukosta, etenkään jos on vielä kyseessä kallis tuote (sanottakoon nyt, että sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kalliita aina niitä ostettaessa, paitsi palveluiden tuottajien mielestä).

Jos asiaa ajatellaan pidemmälle kuin yksittäisenä palveluna, niin on pohdittava kuka sen palvelun oikeasti tuottaa? Organisaatiohan ei taida sinällään tehdä yksin mitään. Johto yksin ei voi tehdä mitään. Kaikki tapahtuu loppujen lopuksi asiakastyötä tekevien ihmisten toimesta. Siis kaikkien työntekijöiden on yksilöinä ylitettävä tavallisuus/ keskinkertaisuus ja on kehitettävä työtä, jos on tarve menestyä aiempaa paremmin. Vain tällä tavoin voidaan saavuttaa kokonaisuus, joka on aiempaa/ muita parempi. 

Voiko aina olla 100 lasissa?

Mitä tapahtuu nykyaikana (kun pitäisi jatkuvasti olla tehokas) töissä, jos työntekijän tehokkuus hetkellisesti laskee? Voiko ihminen toimia koneen tavoin, aina täysillä vai onko inhimillistä että esim. yksityiselämässä sattuvat kriisit näkyvät työtehon laskuna. Miten siihen suhtaudutaan? Onko väärin kuitenkin olla töissä vaikka ei käykään ihan täysillä tehoilla, vai pitäisikö olla sairaslomalla?

Paljon kysymyksiä mutta kukapa olisi oikea henkilö antamaan vastauksia? Muun muassa noita kysymyksiä olen pohtinut loppukevään ja alkukesän aikana yksityiselämässäni sattuneista tilanteista johtuen. Kohtasin samaan aikaan kaksi suurta kriisiä omassa elämässäni ja olen joutunut tosissani työskentelemään saadakseni itseni takaisin ns. normaaliin moodiin (tästä syystä myös blogini päivitykset ovat olleet hieman harvassa, anteeksi siitä).

Suuret elämän kriisit eivät voi millään olla näkymättä työssä ja sen tuloksissa. Minusta on silti inhimillistä ja nykyaikaisen työnantajan sekä työyhteisön toimintaa hyväksyä ihmiset heikkouksineen, sellaisena kuin he ovat. Aina ei voi odottaa työntekijän pystyvän tehokkuudessa samalle tasolle.

Minä en jäänyt pitkälle sairaslomalle vaikka sellaistakin minulle tarjottiin. Katsoin parhaimmaksi olla töissä, tehdä välttämättömät asiat ja keskittyä muun ajan itseni kuntoon saattamiseen. Kun välttämättömät asiat on tehty voivat muut asiat odottaa, mikään tekemätön tuskin karkuun lähtee vaikka siirtyykin. Ei maailmaa tarvitse tänään valmiiksi saada, näin ajattelin keväällä. Enkä kadu valintaani, vaikka olenkin saanut aiheesta arvostelua osakseni. Olen todella kiitollinen työyhteisölleni ja yhteistyökumppaneillemme joustavuudesta, välittämisestä ja käsittämättömän suuresta tuesta mitä olen viime aikoina saanut. 

Asiat on asetettava tärkeysjärjestykseen kaikkihan tuon tietää mutta muistammeko, että tuo järjestys voi muuttua kaikkien meidän kohdalla joskus, edes hetkellisesti? Ei kai niitä kiveen ole hakattu.

Varhainen puuttuminen lopetettava?

Olen usein miettinyt sosiaalityössä jatkuvasti esiintyvän varhaisen puuttumisen merkitystä käsitteenä ja erityisesti sen syntyä tai ajatusta sen takana. Minusta meidän olisi tarjottava tukea, eikä puututtava ihmisten elämään. Ainakin ensisijaisen painopisteen tulisi olla tukemisessa.

Arvatkaa mitä minä sanoisin, jos joku ryhtyisi puuttumaan elämääni. Taustatiedoksi kuviteltuun vastaukseen riittänee useat suomalaisuuteen ja pohjalaisuuteen liittyvät luonteenpiirteeni. Ymmärrän siis varsin hyvin asiakkailta tulevan reaktion ja vastustuksen kaikkeen heidän elämäänsä puuttumiseen.

Arvostavan kohtaamisen tulisi olla aina lähtökohta vuorovaikutukselle ja erityisesti asiakaspalvelussa, myös sosiaali- ja terveysalalla. Kunnioitus itsemääräämisoikeutta kohtaan jokaisen ihmisen kohdalla tulisi niin ikään olla perusasioita. Kumpikaan noista ei toteudu, jos minun elämääni puututaan.

Käsitteenä varhainen puuttuminen johtaa ajatukseni vanhakantaiseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon, jossa asiantuntija määrittelee mikä asiakkaalle on parasta. Ei liene paras lähtökohta yhteistyölle missään toiminnassa, jos joku ensin määrittelee toisen käyttäytymisessä ongelman ja haluaa siihen sitten puuttua.

Ongelmana lienee tässäkin tapa ilmaista asioita. Minusta varhainen puuttuminen tai puuttuminen ylipäätään on loistava esimerkki lähestymistavasta, jolla ei luoda kovin hyviä lähtökohtia tulevalle yhteistyölle. On totta, että joissain tilanteissa on pohdittava rajaa tuen ja kontrollin välissä mutta puuttumisen, kontrollin ja työntekijän asettamista tavoitteista lähtevän toiminnan ei tulisi koskaan olla ensimmäinen vaihtoehto toiminnassamme.

Rahan valtaa

Omassa työssäni pohdin luonnollisesti monia asioita taloudenkin näkökulmasta. Talouden huomioiminen asiakaslähtöisessä toiminnassa ja sosiaalityön tekemisessä palveluasenteella ei ole aina helppoa. Talous asettaa toiminnalle raamit mutta se pitäisi kuitenkin kai osata pitää jollain tavalla erillään inhimillisestä asiakaspalvelusta, kuntoutuksesta ja asiakkaiden auttamisesta tai vaihtoehtoisesti yhdistää sulavaksi kokonaisuudeksi siten, että molemmat asiat tulisivat huomioitua.

Asiakastyötä koskevien päätösten tulisi sosiaalipalveluissakin perustua asiakkaiden tarpeisiin, mahdollisuuksiin, itsemääräämisoikeuteen, asiakkaan aseman ja oikeusturvan kunnioittamiseen samalla tavalla, kuin terveydenhuollossa. Päätöksenteossa huomioitavien asioiden lista on pitkä eikä lainkaan aina mustavalkoinen, useimmilla asioilla kun lienee aina vähintään kaksi puolta.

Vaikka talous luo toiminnalle raamit, ei talous saisi ohjata päätöksentekoa asiakkaiden avun saannissa, ainakaan sitä rajoittavasti. Asiakkailla on oikeus saada tarvitsemaansa apua. Rahan ei pitäisi olla ratkaiseva asia avun saannissa, valitettavasti näin ei kuitenkaan aina, esimerkiksi päihdepalveluiden kohdalla ole.

Suurin osa asioista menee minun näkökulmastani katsoen hyvin. Joskus kuitenkin tuntuu, että asiakkaan oikeutta saada apua, palvelun tarvetta tai asiakkaalle tarjotun palvelun tarkoituksenmukaisuutta ei edes yritetä ottaa huomioon, vaan päätöksentekoa ohjaa ensisijaisesti raha tai jokin muu.

Tarvitaan rohkeutta epäonnistua

Aina ajoittain törmään kohtiin, joissa joudun miettimään itseni tai muiden päätöksentekoa tai ajatusta, joka sitä ohjaa. Opin tämän kysymyksen asettelun eräältä entiseltä esimieheltäni, joka kysyi usein erilasiin kohtiin pysähtyessämme, että mikä meitä ohjaa? Loistava kysymys!

Viihdyn tämän pohdintani parissa hyvin ja minusta tuo kysymys pohdinnan takana on pidettävä jatkuvasti mielessä, voidakseni toimia edes omasta mielestäni hyvin. Virheettömyyttä sekään ei tietenkään kenellekään takaa, ei työhön eikä yksityiselämään. Olen varmasti tehnyt virheitä, niin kuin kai meistä jokainen. Nykyisessä työssäni nuo virheet kuitenkin jostain syystä harmittavat enemmän kuin aikaisemmin tai ainakin siltä minusta nyt tuntuu.

Johtajana virheiden tekeminen tarkoittaa lähes aina sitä, että niiden vaikutukset heijastuvat muihinkin ihmisiin kuin vain päätöksen tekijään itseensä. Johtajalta odotetaan usein virheetöntä suoritusta ja vain ”oikeita” päätöksiä. Tuon ”oikean” määrittely on varsin hankalaa. Useimmilla on asioista mielipide mutta sekin on vain jokaisen oma mielipide. Erityisesti tämä pohdinta tulee vastaan minun tavassani tehdä työtä. Minä kun en halua aina tehdä ”niin kuin on aina ennenkin tehty”.

Perinteitä täytyy toki kunnioittaa ja vanhoissa tavoissa on paljon hyvää mutta maailma ei muutu koskaan, jos aina tehdään niin kuin ennenkin. Moni hyvä asia jää löytämättä, jos ei koskaan kokeilla uutta. Muutos ei ajatuksissani ole mikään itseisarvo, ei muutosta pidä tehdä pelkän muutoksen halusta. Jos haluaa muutosta, täytyy uskaltaa kokeilla ja myös epäonnistua.