Sänky vai vanhus?

Päättäjien keskusteluita ja uutisointia seuranneena ei voi välttyä ajatukselta, että järjestelmä on tekemässä palveluiden tuotannosta entistä kalliimpia. Vanhuspalvelulain uudistamisen yhteydessä on käyty laajaa keskustelua henkilöstömitoituksesta. Olisiko kuitenkin niin, että eräs tärkeä asia, asiakas on unohtunut?

Jos henkilöstömitoitus määritellään nykyisten suositusten kanssa samalla tavalla, se perustuu asiakaspaikkojen määrään. Siis sänkyjen määränkö pitäisi ratkaista, miten paljon täytyy olla hoitajia? Sillä ei ole nykysuosituksissa, eikä julkisuudessa vanhuspalvelulain valmistelusta käydyssä keskustelussa ymmärrykseni mukaan arvoa, onko sängyssä hoidettava asiakas vai ei, tai mitä hänen hoitonsa vaatii.

Jos näin edetään lain valmistelussa ja ajatusta levitetään muuallekin, kuin vanhuspalveluihin tulee sosiaali- ja terveydenhuollonpalvelujärjestelmästä järjettömän kallis kaikille. Jos työntekijöitä on palkattava vain siksi, että nille voi mahdollisesti olla käyttöä, ei toiminta kuulosta kovin järkevältä. Tuo on kuitenkin arkipäivää sosiaali-ja terveysalalla.

Jos taas halutaan tehdä asioita nykyaikaisesti = joustavasti, järkevästi ja taloudellisesti, olisi henkilöstömitoituksen perustuttava ehdottomasti asiakasmäärään tai niiden vaativuuteen. Hoidettavien vanhusten määrän tulisi olla tekijä, joka määrittelee vanhuspalveluiden henkilöstötarpeen. Ei kai tyhjä sänky hoitoa tarvitse, vaikka julkisuudessa onkin väitetty tällaisen mitoituksen parantavan jopa hoidon laatua? Ajattelemallani muutoksella saataisiin aikaan resurssien kohdentuminen nykyistä paremmin kaikissa sosiaali- ja terveyspalveluissa ja voitaisiin taata, että kenenkään ei tarvitse maksaa tyhjästä.

Jo nykyisen suosituksen ollessa käytännön toiminnan ohjaajana on nähty, että käyttöasteen jäädessä vajaaksi asiakaspaikkoihin perustuva henkilöstömitoitus on aiheuttanut kustannusten osalta ongelmia. Lasku tästä lankeaa luonnollisesti kunnille ja veronmaksajille. Nykykäytäntö on aiheuttanut myös yksiköiden lakkauttamisia ja yksityisten palveluiden tuottajien konkursseja, ellei asiakaspaikkoja ole saatu täytettyä riittävän nopeasti. Näin myös hoidettavat asiakkaat ovat joutuneet kärsimään vanhuspalveluissa, joutuessaan muuttamaan omasta ”kodistaan”.

Uudistaisin kyllä tässä kohdassa ajattelua hieman, entä sinä?

Tavikset ja luuserit

Maailmalla, Euroopassa ja Suomessa kaikilla aloilla, jopa sosiaali- ja terveysalan palveluiden tuotannossa on siirrytty aikaan, jossa tavanomaisella palvelulla/ tuotteella ei välttämättä menestytä. Täytyy ylittää tavallisuus/ keskinkertaisuus. Ei riitä, että tehdään niin kuin on aina ennenkin tehty (jos on tarve menestyä tai pärjätä aiempaa paremmin), nyt pitää olla hyvä ja kehittyä. Niin totta, jopa minun työssäni.

Lenita Airisto paukautti tuon totuuden pöytään Porissa SuomiAreenalla 18.7. Sitten kaivettiin hieman tarkoituksellista väärinymmärrystä ja haloo oli valmis. Ilta-Sanomat kirjoitti 19.7. ”Kansa raivostui Lenita Airiston tavispuheista”. Netissä Ilta-Sanomat kirjoitti: Nyt jyrähti: Lenita: Tavis on luuseri. Lenitan puheissa on kuitenkin hieman pohtimisen aihetta.(Lenita itseasiassa taisi tulkita alkuperäistä Thomas L. Friedmanin kolumnia palveluihin ja tuotteisiin kohdistuen mutta hieman provokatiivisella käännöksellä)

 Kilpailu lisääntyy joka alalla, myös sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kunnat ostavat luonnollisesti parasta mahdollista palvelua hinta-laatusuhteessa. Niinhän me kai kaikki teemme, kun jotain ostamme. Valitsemme jonkinlaiset kriteerit hankinnalle ja sitten marssimme kaupoille. Tavallisuus/keskinkertaisuus erottuu silloin harvoin joukosta, etenkään jos on vielä kyseessä kallis tuote (sanottakoon nyt, että sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kalliita aina niitä ostettaessa, paitsi palveluiden tuottajien mielestä).

Jos asiaa ajatellaan pidemmälle kuin yksittäisenä palveluna, niin on pohdittava kuka sen palvelun oikeasti tuottaa? Organisaatiohan ei taida sinällään tehdä yksin mitään. Johto yksin ei voi tehdä mitään. Kaikki tapahtuu loppujen lopuksi asiakastyötä tekevien ihmisten toimesta. Siis kaikkien työntekijöiden on yksilöinä ylitettävä tavallisuus/ keskinkertaisuus ja on kehitettävä työtä, jos on tarve menestyä aiempaa paremmin. Vain tällä tavoin voidaan saavuttaa kokonaisuus, joka on aiempaa/ muita parempi.