Olen usein miettinyt sosiaalityössä jatkuvasti esiintyvän
varhaisen puuttumisen merkitystä käsitteenä ja erityisesti sen syntyä tai
ajatusta sen takana. Minusta meidän olisi tarjottava tukea, eikä puututtava ihmisten
elämään. Ainakin ensisijaisen painopisteen tulisi olla tukemisessa.
Arvatkaa mitä minä sanoisin, jos joku ryhtyisi puuttumaan
elämääni. Taustatiedoksi kuviteltuun vastaukseen riittänee useat
suomalaisuuteen ja pohjalaisuuteen liittyvät luonteenpiirteeni. Ymmärrän siis
varsin hyvin asiakkailta tulevan reaktion ja vastustuksen kaikkeen heidän
elämäänsä puuttumiseen.
Arvostavan kohtaamisen tulisi olla aina lähtökohta
vuorovaikutukselle ja erityisesti asiakaspalvelussa, myös sosiaali- ja
terveysalalla. Kunnioitus itsemääräämisoikeutta kohtaan jokaisen ihmisen
kohdalla tulisi niin ikään olla perusasioita. Kumpikaan noista ei toteudu, jos
minun elämääni puututaan.
Käsitteenä varhainen puuttuminen johtaa ajatukseni
vanhakantaiseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon, jossa asiantuntija määrittelee
mikä asiakkaalle on parasta. Ei liene paras lähtökohta yhteistyölle missään
toiminnassa, jos joku ensin määrittelee toisen käyttäytymisessä ongelman ja
haluaa siihen sitten puuttua.
Ongelmana lienee tässäkin tapa ilmaista asioita. Minusta
varhainen puuttuminen tai puuttuminen ylipäätään on loistava esimerkki
lähestymistavasta, jolla ei luoda kovin hyviä lähtökohtia tulevalle
yhteistyölle. On totta, että joissain tilanteissa on pohdittava rajaa tuen ja
kontrollin välissä mutta puuttumisen, kontrollin ja työntekijän asettamista
tavoitteista lähtevän toiminnan ei tulisi koskaan olla ensimmäinen vaihtoehto
toiminnassamme.
