Tunne vai pysähtyminen?

Kaikki ei aina mene niin kuin itse haluaisi. Aina välillä törmää väistämättä tilanteeseen, jossa joku muu toimii omaan ajatukseen verrattuna poikkeavalla tavalla. Ja aina välillä tuollaisesta tilanteesta myös nousee vahvoja tunteita. Tällaisessa kohdassa olisi kenties viisasta pysähtyä ja miettiä miten reagoida, eikä lähteä tunne edellä suin päin reagoimaan tilanteeseen, vaikka se on usein hyvin houkuttelevaa. Ainakin minusta.

Minä ajattelen, että erityisesti omaa reagointia olisi syytä miettiä, jos asiasta nousee suuria tunteita tai mainitun kaltaiseen toimintaan liittyy tarkoituksellinen provokaatio. Noissa kohdin pitäisi onnistua näkemään tuota tunnetta suurempi kokonaiskuva tilanteesta tai asiasta juuri silloin, kun suuri tunne ajaisi suoraan toimintaan kaikkein eniten.

Uskon vahvasti, että mieltä kuohuttavat tunteet näkyvät tai kuuluvat viestinnässämme, jopa sähköposteissa ja puheluissakin. Vaikkakaan ei ehkä välttämättä ihan perinteisen viestintäteorian ja siihen liittyvän sanattoman viestinnän painoarvon mukaan. Positiiviset tunteet ja niiden välittyminen ovat aina luonnollisesti hyväksi ja niitä pitäisi pyrkiä lisäämään mutta negatiivisina suurien tunteiden välittyminen viestinnässä on usein riski yhteistyölle, tuloksellisuudelle, tuottavuudelle tai muille onnistumisille.

Miten tällaisessa tilanteessa sitten pitäisi toimia? Pitäisikö toimia? Riippuu varmaan tilanteesta ja asiasta tai siitä keneltä kysytään mutta varmaa on se, että tälläkin saralla voinee suurin osa meistä tulla paremmaksi oman itsensä kanssa. Minä ainakin. Joissain kohdin tyypillisen pohjalaisen luonteen omaavana minusta on kuitenkin joskus hyvä ja palkitsevaakin toimia käänteisen psykologian mukaan.

Itse olen vienyt ajattelutapani aiheen parissa niin pitkälle, että joskus vastaan tunnetta herättäneeseen sähköpostiinkin vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Näin erityisesti silloin, kun kaikkein vähiten haluaisin tuon tunteen näkyvän sähköpostissani. Toki vastaukseni voi joskus viipyä muutenkin joitain päiviä. Päihdetyössä ollessani olen onnekseni saanut hyvää harjoitusta erottaa tunteet asioista, tästä kokemuksesta on minulle suuresti hyötyä edelleen ja tässäkin asiayhteydessä.

Perusturvan näköalapaikalla

Työskentelen tällä hetkellä siis perusturvajohtajana. Se, että olen Harjavallassa yhä, on yllättänyt itsenikin. Tulin äitiysloman sijaiseksi vuoden 2015 keväällä. Halusin tullessani saada olla yhdeksän kuukautta sosiaali- ja terveyshallinnon näköalapaikalla. Halusin oppia paljon lisää ja saada käsin kosketeltavan läheltä tuntuman laajaan sosiaali - ja terveydenhuollon palvelukokonaisuuteen, sen henkilöstöön, talouteen, johtamiseen ja kehittämiseen.

 

Tuon kaiken olen kyllä saanut moninkertaisena ja paljon enemmänkin. Aikaakin on mennyt pian kolminkertaisesti alkuperäiseen ajatukseeni verrattuna mutta olen viihtynyt hyvin. Äitiysloman jälkeen toimin hoitovapaan ja vuosilomankin sijaisena, joiden jälkeen minua jälleen houkuteltiin jäämään ja minä jäin, koska viihdyn erinomaisesti. Tällä hetkellä teen siis jo neljättä työsuhdettani Harjavallassa. Saan tehdä täällä työtä lähes kaikkien asioiden kanssa, jotka liittyvät sosiaali- ja terveydenhuoltoon aina eläinlääkinnästä ja ympäristöterveydenhuollosta alkaen, päätyen ikäihmisten palveluihin ja sosiaalityöhön sen kaikissa muodoissaan sekä terveydenhuoltoon.

Olen nauttinut työstä paljon, silloinkin, kun olen joutunut tekemään pidempiä päiviä saadakseni asiat hoidettua haluamallani tavalla. Onneksi tiesin tullessani, ettei viran vakituinenkaan haltija onnistunut pysymään normaalityöajassa, joten minä en edes yrittänyt. Olinhan silloin vasta aloitteleva perusturvajohtaja. En minä vieläkään mikään konkari näissä hommissa ole mutta paljon olen onneksi jo ehtinyt oppimaan.

Sain hiljattain seisontakorkean työpisteen
huoneeseeni ja nyt voin siis tehdä osan
työpäivistäni seisten. Huippua!

Aivan erityisesti olen nauttinut mahdollisuudesta päästä kehittämään palveluita laajasti. Minut lähemmin tuntevat tietävät, että pidän hurjasti juuri tästä loputtoman upeasta mahdollisuudesta vaikuttaa asiakkaille tuotettavien palveluiden kehittämiseen ja päivittäiseen palvelutuotannon johtamiseen sen keskiössä. Ai miksikö? Todennäköisesti siksi, että pidän siitä edelleen yhtä paljon, kuin kehittämistehtävissä ollessani.  Ja myös siksi, että innostavassa ja kannustavassa työyhteisössä on mukava olla. Ajatukseni siitä, että töissä pitäisi viihtyä toteutuu täällä. Saan myös toteuttaa itseäni nykyaikaisen toiminnan, asiakaspalvelun ja henkilöstön työskentelyn kehittämiseksi.

Aukko pohdinnassa

Viime kerralla pohtiessani tapahtumia taaksepäin jätin pohdintaani aukon, tarkoituksella. Sillä minusta se ansaitsi ihan oman tilansa:

Päätyessäni kuntayhtymän johtajaksi vuoden 2011 alussa, edessäni olivat uudenlaiset haasteet palvelutuotannon johtamisessa sekä talouden vakauttamiseksi asetettujen tavoitteiden kanssa. Lähtökohta oli haastava, kun kuntayhtymän edellisen vuoden talouden alijäämä oli ollut 361 600 €. Sanotaan, että suuret laivat kääntyvät hitaasti, niin tälläkin kertaa mutta käännös saatiin aikaan. Vuoden 2013 jälkimmäisellä puolivuotiskaudella päästiin jo miltei 100 000 € positiiviseen tulokseen mutta muutos oli ollut vääjäämättä liian hidas. Kaksi ja puolivuotta on pitkä aika. Vuoden 2013 syksyllä suurimmat kuntayhtymän jäsenkunnat olivat jo käytännössä tehneet päätöksen kuntayhtymän toiminnan lakkauttamisesta.

Näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että olisi pitänyt jo alussa lähteä tekemään nopeampia toimia säästöjen saamiseksi ja talouden oikaisemiseksi. Nyt ymmärrän myös sen, että yhteyttä kuntien virkamiehistöön olisi pitänyt tuolloin vahvistaa. Onhan luottamushenkilöiden tyytymisestä tehtyihin toimenpiteisiin talouden oikaisemiseksi on valtava ero virkamiehistön tyytymättömyyteen muutoksen nopeudesta. Jälkimmäinen oli kuitenkin ratkaisevassa roolissa päätöksiä tehtäessä. Tässä kokonaisuudessa kaikki muu on enemmän tai vähemmän pienempiä asioita, kerrotaanpa niistä millaisia tarinoita tahansa.

Palvelutuotannon omistavien kuntien tahto oli kuitenkin siis ilmaistu ja talouden tarkastelun osalta se oli perusteltu näkemys. Kuntayhtymän tulos oli useamman vuoden alijäämäinen ja lähitulevaisuudessa oli näkyvissä investointitarpeita, jotka uhkasivat silloista, juuri ja juuri saavutettua tai saavutettavissa olevaa, vielä melko hataraa talouden tasapainoa. Loppujen lopuksi kaikki oli ollut kiinni rahasta. Niin kuin usein on.

Mielestäni Mainiemen kuntoutumiskeskuksen ansiokas työ ja kehittäminen päihdepalveluissa, ainulaatuinen osaaminen yhteisökuntoutuksessa, asiakkaiden ääni eivätkä edes kohenemassa olleet tulevaisuuden näkymät mahdollisuuksineen, saaneet ansaitsemaansa painoarvoa tulevaisuutta koskevassa keskustelussa tai päätöksenteossa.

Vilkaisu taaksepäin

Minulta on viime aikoina kysytty usein, mitä olen tehnyt ja missä kulkenut, kun minusta on kuulunut niin kovin vähän. Kun mietiskelin tuota minulle esitettyä kysymystä, päädyin mielenkiintoiseen pohdintaan tapahtumista viime vuosina. Pätkätyöläisenä olen saanut nähdä ja kokea melkoisen paljon.  

Tullessani valituksi päihdetyön kehittämisyksikön projektipäälliköksi alkoi opintie, jolle ei ole loppua näkynyt. Tuohon aikaan olin saanut työskennellä jo kymmenkunta vuotta Vaasan kaupungin päihdehuollossa, joka muuten palvelualana antaa minusta melkoisen hyvät eväät myös omaan elämään ja siinä kehittymiseen.  Oikeammin voisikin kai todeta opintien jatkuneen päihdetyöstä ja yliopistosta kehittämistehtäviin, jossa pääsin oppimaan paljon uutta toiminnan johtamisesta, kehittämisestä ja verkostoissa toimimisesta. Siihen toimintatapaan ja kehittämisinnostukseen jäin lopullisesti koukkuun.

Päihdetyönkehittämisyksiköstä matkani jatkui valtakunnalliseen Kaste-ohjelmaan ja Välittäjä 2009 – hankkeeseen hankejohtajaksi, jolloin sain maailmaani ja ulottuvilleni yhä laajenevan asiantuntijajoukon taitavia osaajia sekä mielenkiintoisia kohtaamisia heidän kanssaan. Hankemaailman tuulista tieni vei takaisin palvelutuotannon pariin, kuntayhtymän johtajaksi.

Maaliskuussa 2014  alkoi keskittyminen uusiin tehtäviin. Sain kaipaamaani vaihtelua, ympärilleni pirteyttä ja pidin muutoksesta olotilassanikin. Olin mukana suunnittelemassa Riihimäen päihde- ja mielenterveyspalveluiden kehittämistä, jonka jälkeen toimin Riihimäellä päihdehuollon johtajana. Riihimäeltä olenkin sitten kulkeutunut loppukeväällä 2015 Harjavaltaan.

Matka on ollut monivaiheinen ja värikäs, siihen on mahtunut uskomattoman paljon tapahtumia ja monia kohtaamisia.  Mukaan on tarttunut uskomattoman paljon kokemusta, oppia ja hyviä muistoja.

Uusi vuosi ja uusia otsikoita

Viimeisestä kirjoituksesta onkin aikaa. Hiukan yli kaksi vuotta on kulunut ja paljon on ehtinyt tapahtua mutta maailma pyörii yhä.

Tämän blogin olemassaolo on perustunut ajatukseeni saada jatkaa pohdintaa ja käydä keskusteluita, joista suuren osan menetin jättäessäni taannoin kehittämistehtävät. Tuo ajatus ja tarve ei ole kadonnut tai poissa, nykyisessäkään tehtävässäni. Vaikka tapaankin taas nykyään paljon ihmisiä viikoittain, on keskusteluiden määrä ja niihin käytettävissä oleva aika huomattavasti pienempi kuin aikoinaan kehittämistehtävissä.

Jättäessäni blogini tauolle kirjoituksistani näkyi, että elettiin aika mielenkiintoisia tai ainakin tapahtumarikkaita aikoja. Nuo ajat ja tapahtumat veivät valtavasti energiaa. Kirjoituksistani ei ehkä huomannut tuolloin, että myös terveyteni ja siitä huolehtiminen vei paljon energiaa. Muutokset työelämässä, elämäntilanteessani ja terveydessäni veivät siinä määrin energiaani, että oli viisasta jättää blogi hetkeksi ja keskittyä muihin asioihin. Harmillista kyllä juuri silloin tapahtui melko paljon asioita, joista olisi kyllä riittänyt jutun juurta mutta ajattelin, että noita tapahtumiahan ehtisi kyllä kommentoimaan ja niistä ehtisi kirjoittamaan myöhemminkin.

Tuo suuri halu pohtia yhä asioita kirjoittamalla ja kirjoituksia kommentoivien lukijoiden kanssa, meneillään olevat lukuisat uudistukset sekä blogini kävijämäärät pitkän tauonkin aikana ovat luoneet intoa jatkaa kirjoittelua, joten vuosi 2017 tuonee jälleen uusia otsikoita tähän blogiin.

 

Mukavaa alkanutta vuotta kaikille!

Tarjoan Helsinkiin ratkaisua

Olet ehkä törmännyt viime päivinä uutiseen, joka kertoo nuorten parissa levinneestä väkivalta-aallosta Helsingissä. Minä ainakin olen. Uutisoitu toiminta ylittää ymmärryskyvyn ainakin minun kohdallani. Silmitöntä väkivaltaa on aina vaikea käsittää mutta miksi pitäisikään. Oleellisempaa lienee se, mitä asioille tehdään ja miten tehdään sekä miten tuollaisen ennaltaehkäisy voitaisiin hoitaa.

Tässä tapauksessa en kyllä ymmärrä myöskään poliisin kommentointia aiheesta julkisuudessa esim. tämän päivän uutista aiheesta. Arvostettu ja korkea-arvoinen poliisi toteaa, että heillä ei ole keinoja tehdä yhteistyötä sosiaalihuollon, terveydenhuollon tai koulun kanssa nuorten tilanteeseen puuttumiseksi. Tai, että nuoren rikoskierteeseen ei voida puuttua. Siis mitä?

Keinoja on kyllä olemassa, jos niitä halutaan käyttää, kehittää ja jos niistä aiheutuvat kustannukset ollaan valmiit hyväksymään. Vihjeeksi Helsinkiin voin kertoa, että ainakaan Hämeessä ongelman ratkaiseminen ei ole ollut mahdotonta tai liian kallista mutta tehokasta kylläkin. Se on ratkaistu Ankkuri-toiminnalla.

Lainsäädäntöä on kyllä turha syyttää, jos Hämeessä asia on osattu hoitaa. Ei kai Hämeessä ole eri lait, kuin pääkaupungissa? Hämmästyttää ja mietityttää, missä on ongelman todellinen syy, kun sitä ei haluta tai osata ratkaista. Moniammatillinen yhteistyö sille kuuluvaan arvoonsa ja osaaminen käyttöön, niin alkaa sujua. 

Tekisi niin mieli sanoa, että päät pois sieltä minne aurinko ei paista ja katseet myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle mutta en taida kuitenkaan… Olisihan se aika jyrkkä ja provokatiivinenkin tulkinta asioista.

Nuoren elämässä pitää olla aikuisia

 Jos on tavallista kysyä lapsilta miten urheiluharrastuksissa tai pelissä meni, pitäisikö olla tavallista kysyä; miten konsolipelissä, skeittirampilla tai jonkin muun ajanvietteen parissa meni? 

Nuorten asiat ovat nuorille yhtä tärkeitä, kuin aikuisten asiat aikuisille. Voiko siis odottaa nuorten olevan kiinnostuneita aikuisten asioista, jos aikuiset voivat olla kiinnostumatta nuorten asioista? Millaisenkohan mallin se nuorille antaa? 

Aikuisten oikealla läsnäololla ja aidolla kiinnostuksella on valtava merkitys nuoren elämässä. Ihan jokaisen nuoren kohdalla ja ihan jokaisen nuoren tulevaisuudelle. 

Ei ihmisten huomioiminen ole rakettitiedettä nuortenkaan kohdalla. Pienikin keskustelu, tervehtiminen tai ele kenen tahansa huomioimiseksi voi jo osoittaa, että hänestä välitetään. Vieraillekin lapsille ja nuorille voi puhua. Pieniä asioita ja pieniä tekoja, joilla voi olla suuri merkitys. Kaikkien vanhempien ei tarvitse olla mukana nuorten harrastustoiminnassa mutta kaikki voisivat välittää nuorista ja osoittaa sen.

Kaikki me varmaan tiedämme sanattoman viestinnän merkityksen mutta huomaammeko sen arjessa tai nuorten kanssa toimiessamme? Vähäistenkin sanojen merkitys katoaa, jos muu kehon kieli viestii välinpitämättömyyttä ja halua saada olla rauhassa. 

Nuoretkin löytävät kyllä väylät tulla kuulluksi, hyväksytyksi ja kuulua johonkin, jos aikuisia ei riittävästi kiinnosta. Kaikki ne väylät eivät vain ehkä ole nuoren tulevaisuuden kannalta niitä ihan parhaita. Minusta olisi kannattavampaa yrittää olla enemmän läsnä, ohjata ja tukea nuorta hänen elämässään, ennen kuin siihen tarvitsee puuttua? Puuttumisessa ei tietenkään ole mitään vikaa, jos siihen on tarvetta ja se tehdään oikein mutta voi olla, että sitä ennen on hukattu useampia mahdollisuuksia antaa tukea ja olla enemmän läsnä.

Nuorisotyönviikon kunniaksi voit ottaa kantaa ja olla #hupparikansanpuolella 2.10.   
Minäkin ilmoitin kotona meneväni töihin torstaina hupparipäällä, johtoryhmäänkin. Vastaukseksi sain pitkän katseen ja hiljaisuuden päätyttyä kysymyksen: Ai oikeesti iskä?