Varhainen puuttuminen lopetettava?

Olen usein miettinyt sosiaalityössä jatkuvasti esiintyvän varhaisen puuttumisen merkitystä käsitteenä ja erityisesti sen syntyä tai ajatusta sen takana. Minusta meidän olisi tarjottava tukea, eikä puututtava ihmisten elämään. Ainakin ensisijaisen painopisteen tulisi olla tukemisessa.

Arvatkaa mitä minä sanoisin, jos joku ryhtyisi puuttumaan elämääni. Taustatiedoksi kuviteltuun vastaukseen riittänee useat suomalaisuuteen ja pohjalaisuuteen liittyvät luonteenpiirteeni. Ymmärrän siis varsin hyvin asiakkailta tulevan reaktion ja vastustuksen kaikkeen heidän elämäänsä puuttumiseen.

Arvostavan kohtaamisen tulisi olla aina lähtökohta vuorovaikutukselle ja erityisesti asiakaspalvelussa, myös sosiaali- ja terveysalalla. Kunnioitus itsemääräämisoikeutta kohtaan jokaisen ihmisen kohdalla tulisi niin ikään olla perusasioita. Kumpikaan noista ei toteudu, jos minun elämääni puututaan.

Käsitteenä varhainen puuttuminen johtaa ajatukseni vanhakantaiseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon, jossa asiantuntija määrittelee mikä asiakkaalle on parasta. Ei liene paras lähtökohta yhteistyölle missään toiminnassa, jos joku ensin määrittelee toisen käyttäytymisessä ongelman ja haluaa siihen sitten puuttua.

Ongelmana lienee tässäkin tapa ilmaista asioita. Minusta varhainen puuttuminen tai puuttuminen ylipäätään on loistava esimerkki lähestymistavasta, jolla ei luoda kovin hyviä lähtökohtia tulevalle yhteistyölle. On totta, että joissain tilanteissa on pohdittava rajaa tuen ja kontrollin välissä mutta puuttumisen, kontrollin ja työntekijän asettamista tavoitteista lähtevän toiminnan ei tulisi koskaan olla ensimmäinen vaihtoehto toiminnassamme.

Rahan valtaa

Omassa työssäni pohdin luonnollisesti monia asioita taloudenkin näkökulmasta. Talouden huomioiminen asiakaslähtöisessä toiminnassa ja sosiaalityön tekemisessä palveluasenteella ei ole aina helppoa. Talous asettaa toiminnalle raamit mutta se pitäisi kuitenkin kai osata pitää jollain tavalla erillään inhimillisestä asiakaspalvelusta, kuntoutuksesta ja asiakkaiden auttamisesta tai vaihtoehtoisesti yhdistää sulavaksi kokonaisuudeksi siten, että molemmat asiat tulisivat huomioitua.

Asiakastyötä koskevien päätösten tulisi sosiaalipalveluissakin perustua asiakkaiden tarpeisiin, mahdollisuuksiin, itsemääräämisoikeuteen, asiakkaan aseman ja oikeusturvan kunnioittamiseen samalla tavalla, kuin terveydenhuollossa. Päätöksenteossa huomioitavien asioiden lista on pitkä eikä lainkaan aina mustavalkoinen, useimmilla asioilla kun lienee aina vähintään kaksi puolta.

Vaikka talous luo toiminnalle raamit, ei talous saisi ohjata päätöksentekoa asiakkaiden avun saannissa, ainakaan sitä rajoittavasti. Asiakkailla on oikeus saada tarvitsemaansa apua. Rahan ei pitäisi olla ratkaiseva asia avun saannissa, valitettavasti näin ei kuitenkaan aina, esimerkiksi päihdepalveluiden kohdalla ole.

Suurin osa asioista menee minun näkökulmastani katsoen hyvin. Joskus kuitenkin tuntuu, että asiakkaan oikeutta saada apua, palvelun tarvetta tai asiakkaalle tarjotun palvelun tarkoituksenmukaisuutta ei edes yritetä ottaa huomioon, vaan päätöksentekoa ohjaa ensisijaisesti raha tai jokin muu.

Tarvitaan rohkeutta epäonnistua

Aina ajoittain törmään kohtiin, joissa joudun miettimään itseni tai muiden päätöksentekoa tai ajatusta, joka sitä ohjaa. Opin tämän kysymyksen asettelun eräältä entiseltä esimieheltäni, joka kysyi usein erilasiin kohtiin pysähtyessämme, että mikä meitä ohjaa? Loistava kysymys!

Viihdyn tämän pohdintani parissa hyvin ja minusta tuo kysymys pohdinnan takana on pidettävä jatkuvasti mielessä, voidakseni toimia edes omasta mielestäni hyvin. Virheettömyyttä sekään ei tietenkään kenellekään takaa, ei työhön eikä yksityiselämään. Olen varmasti tehnyt virheitä, niin kuin kai meistä jokainen. Nykyisessä työssäni nuo virheet kuitenkin jostain syystä harmittavat enemmän kuin aikaisemmin tai ainakin siltä minusta nyt tuntuu.

Johtajana virheiden tekeminen tarkoittaa lähes aina sitä, että niiden vaikutukset heijastuvat muihinkin ihmisiin kuin vain päätöksen tekijään itseensä. Johtajalta odotetaan usein virheetöntä suoritusta ja vain ”oikeita” päätöksiä. Tuon ”oikean” määrittely on varsin hankalaa. Useimmilla on asioista mielipide mutta sekin on vain jokaisen oma mielipide. Erityisesti tämä pohdinta tulee vastaan minun tavassani tehdä työtä. Minä kun en halua aina tehdä ”niin kuin on aina ennenkin tehty”.

Perinteitä täytyy toki kunnioittaa ja vanhoissa tavoissa on paljon hyvää mutta maailma ei muutu koskaan, jos aina tehdään niin kuin ennenkin. Moni hyvä asia jää löytämättä, jos ei koskaan kokeilla uutta. Muutos ei ajatuksissani ole mikään itseisarvo, ei muutosta pidä tehdä pelkän muutoksen halusta. Jos haluaa muutosta, täytyy uskaltaa kokeilla ja myös epäonnistua.

Tarvitsemmeko hankaluuksia?

Erilaisten organisaatioiden toimintaa viime aikoina seuranneena, omaa työtäni tietenkään unohtamatta, olen miettinyt paljon itseni ja muiden kykyä luoda uusia toimintamalleja yllättävissä tilanteissa. Kun työssä sattuu eteen yllättäviä ja tavallisuudesta poikkeavia tilanteita, on monien työyhteisöjen toiminta mielenkiintoista seurattavaa. Yllättävät ja hankalat tilanteet haastavat työyhteisöä ja voivat aiheuttaa paljon ongelmia.

Usein jää kuitenkin huomaamatta, että ne ovat myös tilanteita, joista voimme oppia paljon sekä ihmisinä, työntekijöinä että työyhteisöinä. Jos kaikki sujuu aina tasaisesti ja suunnitelmien mukaan uudistumisemme, oppimisemme ja kehittymisemme saattaa olla vähäistä ja on helposti kiinni myös omasta/ työyhteisön toiminnasta ja viitseliäisyydestä.

Hankalat tilanteet asettavat meidät kohtaan, jossa joudumme miettimään omaa toimintaamme, pahimmillaan selviytyäksemme tilanteesta. Näissä kohdissa piilee suuri kehittymisen ja uuden kokeilemisen mahdollisuus. Työyhteisössä ne tarjoavat väistämättä saman mahdollisuuden ja saattavat auttaa meitä löytämään uudenlaisia toimintatapoja. Uudenlaiset toimintatavat tuovat vaihtelua arkeen ja antavat mahdollisuuden käyttää luovuutta. Olen myös miettinyt (hieman autettuna), voiko luovuus olla jossain kohdassa käytetty loppuun?Ja jos voi, niin miten pitkään siihen menee?

Mitä sitten seuraa, jos pyrimme jääräpäisesti poikkeustilanteissa noudattamaan normaalia toimintatapaa ja suunnitelmia, jotka miltei poikkeuksetta on luotu normaaleja olosuhteita varten? Minun ajatukseni mukaan tällöin voi olla vaarana ainakin väsyminen ja työuupumus. Voiko siis todella hyväksi osaajaksi kehittyä kohtaamatta erityisen hankalia ja haastavia tilanteita? Ehkä me jopa tarvitsemme aina välillä vaikeuksia voidaksemme vahvistua ihmisinä ja ammattilaisina.

Enemmän hymyileviä ihmisiä

Olin eilen Itä-Suomessa puhumassa eräässä tilaisuudessa. Pohdimme kuulijoideni kanssa palveluiden kehittämistä. Pitääkö palveluiden kehittyä? Vastauksena kysymykseen totesin, että riippuu mitä halutaan. Pitää siis tietää mitä halutaan.

Jos halutaan viihtyä töissä paremmin, täytyy kehittyä. Jos halutaan, että palvelut vastaavat jatkuvasti muuttuvia palveluiden tarpeita, täytyy kehittyä. Ja jos halutaan, että asiakkaat ovat tyytyväisempiä, niin täytyy kehittyä. Taloustilannettakin voidaan saattaa paremmaksi kehittämällä. Eivätkä asiat kai muutu paremmiksi, siis talouskaan, jos emme tee mitään.

Palveluita kehittämällä voidaan oleellisesti vaikuttaa työntekijöiden ja asiakkaiden hyvinvointiin. Työntekijät ovat tyytyväisempiä, jos työtä onnistutaan kehittämään kenties vähemmän aikaa vieväksi tai järkevämmäksi. Jokainen voi kehittää omaa työtään! Vastuuta työn kehittämisestä ei kannata lykätä muualle, eikä jäädä odottamaan, että joku tulee kehittämään.

Asiakkaiden tyytyväisyyskin heijastuu moniin asioihin mutta me emme tule sitä useinkaan ajatelleeksi. Kaikkihan me kuitenkin tiedämme, että henkilökunnalla, asiakkaalla itsellään ja hänen läheisillään on parempi olla, jos asiakkaat ovat tyytyväisiä saamaansa palveluun.  Asiakkaiden tyytyväisyys kietoutuu kehittämisen lisäksi monissa kohdin vuorovaikutukseen.  Maailmassa olisi ainakin enemmän hymyileviä ihmisiä.

Valoa kohti

Ovatkohan asiat sosiaali- ja terveyspalveluissamme hyvin? Vastauksia on varmasti monenlaisia mutta keneltä oikeasti pitäisi kysyä; johtajilta, virkamiehiltä, työntekijöiltä, asiakkailta, poliitikoilta vai tilintarkastajilta? Kaikki muut tuosta listasta taitavat saada yleensä äänensä kuuluviin asemansa perusteella mutta miten kuuluu työntekijöiden ja asiakkaiden ääni? 

Sosiaali- ja terveysalalla me hymyilemme aina välillä tekniikan puolen suunnittelijoiden ”kukkasille”. Yleisen käsityksen mukaan nuo syntyvät suunnittelijoiden toimesta, jotka eivät itse juurikaan käytä tai tee suunnittelemiaan asioita, tavaroita tai palveluita. Samaan aikaan saatamme huomaamattamme toimia itse samalla tavalla.

Viimeisten kirjoitusteni kokemuksien perusteella uskallan sanoa, että asiakkaiden sekä heidän kanssaan työtä tekevien ihmisten kuuleminen ja ottaminen mukaan palveluiden suunnitteluun, kehittämiseen ja arviointiin voi olla loistava avain onnistumisiin ja kohti parempia palveluita. He täydentävät olemassa olevaa keskustelua ja tuovat siihen konkreettisen rajapinnan käytäntöön. Mainitsemiani onnistumisia ei olisi koskaan voitu saavuttaa ilman asiakkaita tai henkilökuntaa.

Ilmaista kuntoutusta

Hiljattain päättyi erään asiakkaan lyhyt kuntoutusjakso, jonka Mainiemen kuntoutumiskeskus tarjosi kunnalle ilmaiseksi. Omituisten/ ei niin tavallisten päätösten sarjani sai siis jatkoa. Asiakkaalla on ollut jonkun aikaa hoitosuhde Mainiemeen. Asiakas on edennyt kuntoutuksessaan hyvin ja hän käy ajoittain viikon pituisilla intervallijaksoilla, joilla tuetaan suunnitelmallisesti asiakkaan kuntoutusta ja toipumista.

Viimeisen intervallijakson kanssa oli kuitenkin sosiaalitoimessa tullut ongelma. Asiakkaan olisi pitänyt mennä intervallijaksolle toisen palveluntuottajan yksikköön, koska kunta on tehnyt päätöksen, jonka mukaan laitoskuntoutuksen hankinta keskitetään yhteen yksikköön.

Kunnilla on luonnollisesti oikeus tehdä tuon kaltainen päätös, enkä halua sitä tässä kritisoida. Uskon kuitenkin, että sekä asiakkaalle, että kunnallekin olisi ollut parempi vaihtoehto jatkaa asiakkaan kuntoutusta suunnitelman mukaan loppuun vaihtamatta kuntoutuspaikkaa kesken kaiken. Etenkin, kun toiminnassa, kuntoutuksen laadussa, vaikutuksissa tms. ei ole ollut moittimista, kaikki oli edennyt suunnitelman mukaan.

Asiakas otti asiassa meihin yhteyttä ja pohdimme asiaa monien ihmisten kanssa monesta näkökulmasta. Lopuksi lupasimme asiakkaalle, että hän voi tulla suunnitelman mukaisesti intervallijaksolle, vaikka kunta ei sitä maksaisikaan. Minusta kuntoutuksen keskeyttäminen tai jatkaminen jossain toisaalla ei olisi ollut asiakkaan edun mukaista. Ajattelen myös, että asiakkaan edun oli mentävä tässä kohdin rahan edelle.