Tarvitsemmeko hankaluuksia?

Erilaisten organisaatioiden toimintaa viime aikoina seuranneena, omaa työtäni tietenkään unohtamatta, olen miettinyt paljon itseni ja muiden kykyä luoda uusia toimintamalleja yllättävissä tilanteissa. Kun työssä sattuu eteen yllättäviä ja tavallisuudesta poikkeavia tilanteita, on monien työyhteisöjen toiminta mielenkiintoista seurattavaa. Yllättävät ja hankalat tilanteet haastavat työyhteisöä ja voivat aiheuttaa paljon ongelmia.

Usein jää kuitenkin huomaamatta, että ne ovat myös tilanteita, joista voimme oppia paljon sekä ihmisinä, työntekijöinä että työyhteisöinä. Jos kaikki sujuu aina tasaisesti ja suunnitelmien mukaan uudistumisemme, oppimisemme ja kehittymisemme saattaa olla vähäistä ja on helposti kiinni myös omasta/ työyhteisön toiminnasta ja viitseliäisyydestä.

Hankalat tilanteet asettavat meidät kohtaan, jossa joudumme miettimään omaa toimintaamme, pahimmillaan selviytyäksemme tilanteesta. Näissä kohdissa piilee suuri kehittymisen ja uuden kokeilemisen mahdollisuus. Työyhteisössä ne tarjoavat väistämättä saman mahdollisuuden ja saattavat auttaa meitä löytämään uudenlaisia toimintatapoja. Uudenlaiset toimintatavat tuovat vaihtelua arkeen ja antavat mahdollisuuden käyttää luovuutta. Olen myös miettinyt (hieman autettuna), voiko luovuus olla jossain kohdassa käytetty loppuun?Ja jos voi, niin miten pitkään siihen menee?

Mitä sitten seuraa, jos pyrimme jääräpäisesti poikkeustilanteissa noudattamaan normaalia toimintatapaa ja suunnitelmia, jotka miltei poikkeuksetta on luotu normaaleja olosuhteita varten? Minun ajatukseni mukaan tällöin voi olla vaarana ainakin väsyminen ja työuupumus. Voiko siis todella hyväksi osaajaksi kehittyä kohtaamatta erityisen hankalia ja haastavia tilanteita? Ehkä me jopa tarvitsemme aina välillä vaikeuksia voidaksemme vahvistua ihmisinä ja ammattilaisina.

Enemmän hymyileviä ihmisiä

Olin eilen Itä-Suomessa puhumassa eräässä tilaisuudessa. Pohdimme kuulijoideni kanssa palveluiden kehittämistä. Pitääkö palveluiden kehittyä? Vastauksena kysymykseen totesin, että riippuu mitä halutaan. Pitää siis tietää mitä halutaan.

Jos halutaan viihtyä töissä paremmin, täytyy kehittyä. Jos halutaan, että palvelut vastaavat jatkuvasti muuttuvia palveluiden tarpeita, täytyy kehittyä. Ja jos halutaan, että asiakkaat ovat tyytyväisempiä, niin täytyy kehittyä. Taloustilannettakin voidaan saattaa paremmaksi kehittämällä. Eivätkä asiat kai muutu paremmiksi, siis talouskaan, jos emme tee mitään.

Palveluita kehittämällä voidaan oleellisesti vaikuttaa työntekijöiden ja asiakkaiden hyvinvointiin. Työntekijät ovat tyytyväisempiä, jos työtä onnistutaan kehittämään kenties vähemmän aikaa vieväksi tai järkevämmäksi. Jokainen voi kehittää omaa työtään! Vastuuta työn kehittämisestä ei kannata lykätä muualle, eikä jäädä odottamaan, että joku tulee kehittämään.

Asiakkaiden tyytyväisyyskin heijastuu moniin asioihin mutta me emme tule sitä useinkaan ajatelleeksi. Kaikkihan me kuitenkin tiedämme, että henkilökunnalla, asiakkaalla itsellään ja hänen läheisillään on parempi olla, jos asiakkaat ovat tyytyväisiä saamaansa palveluun.  Asiakkaiden tyytyväisyys kietoutuu kehittämisen lisäksi monissa kohdin vuorovaikutukseen.  Maailmassa olisi ainakin enemmän hymyileviä ihmisiä.

Valoa kohti

Ovatkohan asiat sosiaali- ja terveyspalveluissamme hyvin? Vastauksia on varmasti monenlaisia mutta keneltä oikeasti pitäisi kysyä; johtajilta, virkamiehiltä, työntekijöiltä, asiakkailta, poliitikoilta vai tilintarkastajilta? Kaikki muut tuosta listasta taitavat saada yleensä äänensä kuuluviin asemansa perusteella mutta miten kuuluu työntekijöiden ja asiakkaiden ääni? 

Sosiaali- ja terveysalalla me hymyilemme aina välillä tekniikan puolen suunnittelijoiden ”kukkasille”. Yleisen käsityksen mukaan nuo syntyvät suunnittelijoiden toimesta, jotka eivät itse juurikaan käytä tai tee suunnittelemiaan asioita, tavaroita tai palveluita. Samaan aikaan saatamme huomaamattamme toimia itse samalla tavalla.

Viimeisten kirjoitusteni kokemuksien perusteella uskallan sanoa, että asiakkaiden sekä heidän kanssaan työtä tekevien ihmisten kuuleminen ja ottaminen mukaan palveluiden suunnitteluun, kehittämiseen ja arviointiin voi olla loistava avain onnistumisiin ja kohti parempia palveluita. He täydentävät olemassa olevaa keskustelua ja tuovat siihen konkreettisen rajapinnan käytäntöön. Mainitsemiani onnistumisia ei olisi koskaan voitu saavuttaa ilman asiakkaita tai henkilökuntaa.

Ilmaista kuntoutusta

Hiljattain päättyi erään asiakkaan lyhyt kuntoutusjakso, jonka Mainiemen kuntoutumiskeskus tarjosi kunnalle ilmaiseksi. Omituisten/ ei niin tavallisten päätösten sarjani sai siis jatkoa. Asiakkaalla on ollut jonkun aikaa hoitosuhde Mainiemeen. Asiakas on edennyt kuntoutuksessaan hyvin ja hän käy ajoittain viikon pituisilla intervallijaksoilla, joilla tuetaan suunnitelmallisesti asiakkaan kuntoutusta ja toipumista.

Viimeisen intervallijakson kanssa oli kuitenkin sosiaalitoimessa tullut ongelma. Asiakkaan olisi pitänyt mennä intervallijaksolle toisen palveluntuottajan yksikköön, koska kunta on tehnyt päätöksen, jonka mukaan laitoskuntoutuksen hankinta keskitetään yhteen yksikköön.

Kunnilla on luonnollisesti oikeus tehdä tuon kaltainen päätös, enkä halua sitä tässä kritisoida. Uskon kuitenkin, että sekä asiakkaalle, että kunnallekin olisi ollut parempi vaihtoehto jatkaa asiakkaan kuntoutusta suunnitelman mukaan loppuun vaihtamatta kuntoutuspaikkaa kesken kaiken. Etenkin, kun toiminnassa, kuntoutuksen laadussa, vaikutuksissa tms. ei ole ollut moittimista, kaikki oli edennyt suunnitelman mukaan.

Asiakas otti asiassa meihin yhteyttä ja pohdimme asiaa monien ihmisten kanssa monesta näkökulmasta. Lopuksi lupasimme asiakkaalle, että hän voi tulla suunnitelman mukaisesti intervallijaksolle, vaikka kunta ei sitä maksaisikaan. Minusta kuntoutuksen keskeyttäminen tai jatkaminen jossain toisaalla ei olisi ollut asiakkaan edun mukaista. Ajattelen myös, että asiakkaan edun oli mentävä tässä kohdin rahan edelle. 

Arviointi tuo hyvää oloa

Kuten ehkä huomasitte, olin viime kirjoituksessani arvioinnista varsin innoissani ja olen yhä. Miten voisin olla olematta? Minulla on käytettävissä kustannustehokas yhä kehittyvä arviointipatteristo tuottamassa tietoa toiminnasta, jota minun pitäisi johtaa.

Pelkkä mittarin olemassa olo tai jonkin asian mittaaminenhan ei vielä ratkaise mitään, ellemme tiedä mihin käytämme saamaamme tietoa. Osana ratkaisua tiedon hyödyntämisessä, arviointijärjestelmän kehittäminen on johtanut Mainiemen kuntoutumiskeskuksessa arviointipäivien järjestämiseen. Hiljattain jälleen pidetyssä Mainiemen arviointipäivässä tarkasteltiin toimintaa ja sen vaikutuksia sekä asetettujen tavoitteiden saavuttamista arviointimittareiden tuottaman tiedon valossa.

 

Nyt työ ei tunnu loputtomalta puurtamiselta, kun näemme mitä saamme aikaan. Nyt voimme yhdessä päättää, missä asioissa haluamme olla parempia ja voimme seurata miten siinä onnistumme. Tämä ei ollut mahdollista ennen kattavaa arviointi- ja palaute järjestelmää.

Mainiemen kuntoutumiskeskuksen henkilökunta on kovalla työllään ja kehittämiseen osallistumalla mahdollistanut koko tämän arviointi- ja palautejärjestelmän kehittämisen. He ansaitsevat tästä käsittämättömän suuren kiitoksen. Ilman henkilökunnan upeaa tukea ja sitoutumista työhönsä me emme olisi siinä onnistuneet.

Arviointipäivänä saimme kaikki olla ylpeitä työstämme ja onnistumisistamme. Järjestelmän tuottaman tiedon mukaan olemme parantaneet toimintaa merkittävästi useilla toiminnan osa-alueilla sopimiemme tavoitteiden mukaisesti. Osa tavoitteista on jopa ylitetty. Toiminnan kustannustehokkuus on parantunut todella paljon, asiakaspalautteiden perusteella monet asiat ovat parantuneet ja toiminnan vaikutuksien mittarit osoittavat laadun parantuneen merkittävästi. Arviointi tuo hyvää oloa.

Arvioinnin hyödyt alkavat paljastua

Sosiaalialan - ja päihdepalveluiden arviointia kannattaa todella kehittää, vaikka epäileviä ja vastustavia mielipiteitä kuuluu edelleen aika ajoin. Minulle on monesti väitetty, että näitä palveluita ei voi, eikä pidä arvioida tai mitata. Kokemukseni Mainiemen kuntoutumiskeskuksen arviointijärjestelmän kehittämisestä osoittavat kuitenkin toista.

 Mainiemen kuntoutumiskeskuksessa työntekijöiden, asiakkaiden ja yhteistyötahojen kanssa yhdessä kehitetyn arviointi- ja palautejärjestelmän kokonaisuuden hyödyt ovat alkaneet paljastua toden teolla. Se on saavuttamassa merkittävän aseman tehdyn työn ja työhyvinvoinnin näkyväksi saattamisessa sekä asiakkaiden kuntoutuksen etenemisen todentamisessa.

Arviointi palvelee nykyisellään Mainiemessä sekä asiakkaita, että henkilökuntaa ja antaa myös työkaluja käytännön työhön. Edellisten lisäksi järjestelmän tuottamalla tiedolla on jatkuvasti kasvava rooli toiminnan ohjaamisessa, kehittämisessä ja johtamisen työkaluna.

Arvioinnin avulla toimintaa voidaan tarkastella ja kehittää vankalta tietopohjalta. Toiminnan kehittämisen ja muutosten ei enää tarvitse perustua pelkästään ajatuksiin tai tuntumaan siitä, miten asiat ovat. Kaikkihan me tiedämme, että tunteet saattavat ohjata ihmisten toimintaa sivuraiteille tai pois olennaisesta. 

 Eikö meidän pitäisi sosiaalipalveluissa laajemminkin tietää enemmän ja jättää arvailulle/ tulkinnalle vähemmän sijaa? Pitäisikö systemaattisella arvioinnilla ainakin täydentää nykyistä järjestelmää ja esim. asiakkaiden ohjautumista palveluihin? Minusta nykyinen toimintamalli ei kohtele asiakkaita tasa-arvoisesti, jos kaksi eri työntekijää voi päätyä aivan erilaiseen palveluntarpeen arvioon.

Hämmentävää

Ennen vuoden vaihdetta mietiskelin, miltä kulunut aika nykyisessä työssäni kuntayhtymän johtajana on tuntunut? En ollut lainkaan tyytyväinen. Listasin pitkästi asioita, joihin en ollut tyytyväinen. Aloin miettiä miten minulla menee muilla elämäni osa-alueilla. Vastaukset eivät olleet lainkaan mukavaa kuultavaa edes itselleni, vaikka itse olinkin kaiken aikaan saanut. Perhe kärsi työstä, unen määrä ei ollut likimainkaan riittävä, terveyteni oli mennyt heikompaan suuntaan, enkä ollut tyytyväinen edes vapaa-aikaani/ harrastuksiini tai niihin kuluttamaani aikaan. Kaikki tuo oli mielikuvitukseni mukaan seurausta työstäni, vaikka todellisuudessa kaikki johtui asenteista ja ajattelemattomuudesta.

Ryhdyin miettimään miten haluaisin noiden asioiden olevan töissä ja työn ulkopuolella. Asetin erilaisia tavoitteita ja mietin millaisilla keinoilla voin niitä tavoitteita kohti päästä. Hahmoteltuani asioita paperille huomasin tekeväni kehittämistyötä, oman elämäni kehittämisprosessi oli syntymässä ja syntyikin sitten. Nyt on prosessi käynnissä, aika näyttää kuinka pärjään asian kanssa. Nyt ainakin voin paljon paremmin. Suurin muutos tuntuu hyvältä; tekemättömät asiat ovat muuttuneet taas tunteesta asioiksi, eivätkä kulje enää paineena mukanani kotiin.

Yllättävää ei toki ole se, että minä olen onnistunut ajattelemattomuudessani asiat sotkemaan, sen olen osannut aina.  Yllättävää on kuitenkin se, että olen tuon pohdintani jälkeen keskustellut useamman ihmisen kanssa, jotka ovat enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa. Mitä ihmettä? Ovatko väsyneet ihmiset lisääntyneet vuoden vaihteen jälkeen ympärilläni vai enkö ole vain huomannut heitä aiemmin? Niin tai näin, nyt näen ja kuulen taas oikeasti ympärilleni. Tuntuu melkein omituiselta katsella ja kuunnella maailmaa, kun löytää uusia asioita ihan läheltä.