Ilmaista kuntoutusta

Hiljattain päättyi erään asiakkaan lyhyt kuntoutusjakso, jonka Mainiemen kuntoutumiskeskus tarjosi kunnalle ilmaiseksi. Omituisten/ ei niin tavallisten päätösten sarjani sai siis jatkoa. Asiakkaalla on ollut jonkun aikaa hoitosuhde Mainiemeen. Asiakas on edennyt kuntoutuksessaan hyvin ja hän käy ajoittain viikon pituisilla intervallijaksoilla, joilla tuetaan suunnitelmallisesti asiakkaan kuntoutusta ja toipumista.

Viimeisen intervallijakson kanssa oli kuitenkin sosiaalitoimessa tullut ongelma. Asiakkaan olisi pitänyt mennä intervallijaksolle toisen palveluntuottajan yksikköön, koska kunta on tehnyt päätöksen, jonka mukaan laitoskuntoutuksen hankinta keskitetään yhteen yksikköön.

Kunnilla on luonnollisesti oikeus tehdä tuon kaltainen päätös, enkä halua sitä tässä kritisoida. Uskon kuitenkin, että sekä asiakkaalle, että kunnallekin olisi ollut parempi vaihtoehto jatkaa asiakkaan kuntoutusta suunnitelman mukaan loppuun vaihtamatta kuntoutuspaikkaa kesken kaiken. Etenkin, kun toiminnassa, kuntoutuksen laadussa, vaikutuksissa tms. ei ole ollut moittimista, kaikki oli edennyt suunnitelman mukaan.

Asiakas otti asiassa meihin yhteyttä ja pohdimme asiaa monien ihmisten kanssa monesta näkökulmasta. Lopuksi lupasimme asiakkaalle, että hän voi tulla suunnitelman mukaisesti intervallijaksolle, vaikka kunta ei sitä maksaisikaan. Minusta kuntoutuksen keskeyttäminen tai jatkaminen jossain toisaalla ei olisi ollut asiakkaan edun mukaista. Ajattelen myös, että asiakkaan edun oli mentävä tässä kohdin rahan edelle. 

Arviointi tuo hyvää oloa

Kuten ehkä huomasitte, olin viime kirjoituksessani arvioinnista varsin innoissani ja olen yhä. Miten voisin olla olematta? Minulla on käytettävissä kustannustehokas yhä kehittyvä arviointipatteristo tuottamassa tietoa toiminnasta, jota minun pitäisi johtaa.

Pelkkä mittarin olemassa olo tai jonkin asian mittaaminenhan ei vielä ratkaise mitään, ellemme tiedä mihin käytämme saamaamme tietoa. Osana ratkaisua tiedon hyödyntämisessä, arviointijärjestelmän kehittäminen on johtanut Mainiemen kuntoutumiskeskuksessa arviointipäivien järjestämiseen. Hiljattain jälleen pidetyssä Mainiemen arviointipäivässä tarkasteltiin toimintaa ja sen vaikutuksia sekä asetettujen tavoitteiden saavuttamista arviointimittareiden tuottaman tiedon valossa.

 

Nyt työ ei tunnu loputtomalta puurtamiselta, kun näemme mitä saamme aikaan. Nyt voimme yhdessä päättää, missä asioissa haluamme olla parempia ja voimme seurata miten siinä onnistumme. Tämä ei ollut mahdollista ennen kattavaa arviointi- ja palaute järjestelmää.

Mainiemen kuntoutumiskeskuksen henkilökunta on kovalla työllään ja kehittämiseen osallistumalla mahdollistanut koko tämän arviointi- ja palautejärjestelmän kehittämisen. He ansaitsevat tästä käsittämättömän suuren kiitoksen. Ilman henkilökunnan upeaa tukea ja sitoutumista työhönsä me emme olisi siinä onnistuneet.

Arviointipäivänä saimme kaikki olla ylpeitä työstämme ja onnistumisistamme. Järjestelmän tuottaman tiedon mukaan olemme parantaneet toimintaa merkittävästi useilla toiminnan osa-alueilla sopimiemme tavoitteiden mukaisesti. Osa tavoitteista on jopa ylitetty. Toiminnan kustannustehokkuus on parantunut todella paljon, asiakaspalautteiden perusteella monet asiat ovat parantuneet ja toiminnan vaikutuksien mittarit osoittavat laadun parantuneen merkittävästi. Arviointi tuo hyvää oloa.

Arvioinnin hyödyt alkavat paljastua

Sosiaalialan - ja päihdepalveluiden arviointia kannattaa todella kehittää, vaikka epäileviä ja vastustavia mielipiteitä kuuluu edelleen aika ajoin. Minulle on monesti väitetty, että näitä palveluita ei voi, eikä pidä arvioida tai mitata. Kokemukseni Mainiemen kuntoutumiskeskuksen arviointijärjestelmän kehittämisestä osoittavat kuitenkin toista.

 Mainiemen kuntoutumiskeskuksessa työntekijöiden, asiakkaiden ja yhteistyötahojen kanssa yhdessä kehitetyn arviointi- ja palautejärjestelmän kokonaisuuden hyödyt ovat alkaneet paljastua toden teolla. Se on saavuttamassa merkittävän aseman tehdyn työn ja työhyvinvoinnin näkyväksi saattamisessa sekä asiakkaiden kuntoutuksen etenemisen todentamisessa.

Arviointi palvelee nykyisellään Mainiemessä sekä asiakkaita, että henkilökuntaa ja antaa myös työkaluja käytännön työhön. Edellisten lisäksi järjestelmän tuottamalla tiedolla on jatkuvasti kasvava rooli toiminnan ohjaamisessa, kehittämisessä ja johtamisen työkaluna.

Arvioinnin avulla toimintaa voidaan tarkastella ja kehittää vankalta tietopohjalta. Toiminnan kehittämisen ja muutosten ei enää tarvitse perustua pelkästään ajatuksiin tai tuntumaan siitä, miten asiat ovat. Kaikkihan me tiedämme, että tunteet saattavat ohjata ihmisten toimintaa sivuraiteille tai pois olennaisesta. 

 Eikö meidän pitäisi sosiaalipalveluissa laajemminkin tietää enemmän ja jättää arvailulle/ tulkinnalle vähemmän sijaa? Pitäisikö systemaattisella arvioinnilla ainakin täydentää nykyistä järjestelmää ja esim. asiakkaiden ohjautumista palveluihin? Minusta nykyinen toimintamalli ei kohtele asiakkaita tasa-arvoisesti, jos kaksi eri työntekijää voi päätyä aivan erilaiseen palveluntarpeen arvioon.

Hämmentävää

Ennen vuoden vaihdetta mietiskelin, miltä kulunut aika nykyisessä työssäni kuntayhtymän johtajana on tuntunut? En ollut lainkaan tyytyväinen. Listasin pitkästi asioita, joihin en ollut tyytyväinen. Aloin miettiä miten minulla menee muilla elämäni osa-alueilla. Vastaukset eivät olleet lainkaan mukavaa kuultavaa edes itselleni, vaikka itse olinkin kaiken aikaan saanut. Perhe kärsi työstä, unen määrä ei ollut likimainkaan riittävä, terveyteni oli mennyt heikompaan suuntaan, enkä ollut tyytyväinen edes vapaa-aikaani/ harrastuksiini tai niihin kuluttamaani aikaan. Kaikki tuo oli mielikuvitukseni mukaan seurausta työstäni, vaikka todellisuudessa kaikki johtui asenteista ja ajattelemattomuudesta.

Ryhdyin miettimään miten haluaisin noiden asioiden olevan töissä ja työn ulkopuolella. Asetin erilaisia tavoitteita ja mietin millaisilla keinoilla voin niitä tavoitteita kohti päästä. Hahmoteltuani asioita paperille huomasin tekeväni kehittämistyötä, oman elämäni kehittämisprosessi oli syntymässä ja syntyikin sitten. Nyt on prosessi käynnissä, aika näyttää kuinka pärjään asian kanssa. Nyt ainakin voin paljon paremmin. Suurin muutos tuntuu hyvältä; tekemättömät asiat ovat muuttuneet taas tunteesta asioiksi, eivätkä kulje enää paineena mukanani kotiin.

Yllättävää ei toki ole se, että minä olen onnistunut ajattelemattomuudessani asiat sotkemaan, sen olen osannut aina.  Yllättävää on kuitenkin se, että olen tuon pohdintani jälkeen keskustellut useamman ihmisen kanssa, jotka ovat enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa. Mitä ihmettä? Ovatko väsyneet ihmiset lisääntyneet vuoden vaihteen jälkeen ympärilläni vai enkö ole vain huomannut heitä aiemmin? Niin tai näin, nyt näen ja kuulen taas oikeasti ympärilleni. Tuntuu melkein omituiselta katsella ja kuunnella maailmaa, kun löytää uusia asioita ihan läheltä.

Ongelmia suurennuslasin alla

Ollessani lomalla olin kaukana arjesta ja riittävän pitkään päästäkseni irti ihan kaikesta. Tunsin itseni levänneeksi ja pääsin katselemaan asioita hieman erilaisesta näkökulmasta. Tästä näkökulmasta hämmästelin monien tapaamieni ihmisten toimintaa tai heidän kertomuksiaan muiden toiminnasta. Samalla pohdiskelin, olinko minä toiminut samalla tavalla ennen lomaani. Vastaus pohdintaani ei hivellyt itsetuntoa. Olin toiminut vähintäänkin samalla tavalla.

Ihmisten kanssa keskustellessa ja kuunnellessani kertomuksia tapahtumista, ihmisistä sekä kuulumisista havahduin, miten pienistä asioista ihmiset olivat saaneet itselleen suuren ongelman. Etenkin työssä olevista, pienehköistäkin toiminnan epäkohdista voidaan saada aikaan käsittämättömän suuri toimintaa haittaava ongelma. Minusta tuntui, että toiset ihmiset katsovat ongelmia suurennuslasin läpi ja näkevät pientenkin asioiden olevan auttamattoman hankalia tai erityisen vaikeita ratkaistavaksi mitenkään.

Näkökulmaani vaikutti varmasti lomani lisäksi myös eräs lukemani kirja. Luin nimittäin lomani viimeisinä päivinä vuoden 2004 Tapaninpäivän tsunamista selvinneiden ja alueella tapahtuneen jälkeen työskennelleiden kokemuksista kertoneen kirjan; Tuhon aalto.

 Tuota kirjaa voin hyvin lämpimästi suositella mutta vain, jos haluat tarkastella olemassa olevia ongelmiasi uudessa mittakaavassa. Minä huomasin kirjaa lukiessani osan ongelmistani löytävän aivan uudet mittasuhteet ja osan jopa katoavan kokonaan. Nyt minulla on taas ongelma; haluan nimittäin ehdottomasti säilyttää tämän näkökulman omiin ”ongelmiini” mutta en ole ihan varma siitä, miten voin siinä onnistua.
  
 

Johdolla on avaimet

Palveluiden tuloksellisen kehittämisen edellytyksenä on luonnollisesti sitä edistävä johto. Se, päästäänkö palveluiden kehittämisessä eteenpäin pienillä vai suurilla askeleilla vaiko ollenkaan, on loppujen lopuksi kiinni suurimmaksi osaksi esimiestyöstä. Vastuu on siis meillä johtajilla. Ratkaisevaa ei ole se, edetäänkö pienillä vai suurilla askeleilla. Oleellisempaa on se, että edetään. Moni matka alkaa pienillä askeleilla.

Asiat etenevät yhdessä tehden, kukaan meistä ei koko työyhteisöä koskevia asioita voi yksin muuttaa. Kaikkea ei tietenkään voi johtokaan tehdä mutta minusta kaikkensa voi tehdä ja se on paljon.

Jokainen meistä voi vaikuttaa itse siihen, olemmeko kehityksen käsijarruna vai edistämmekö kehitystä omalta osaltamme, vaikka kaikki ei minun toiveitteni mukaan menisikään. Päätöstä luonnollisesti helpottaa jos sitä tehdessä tietää mihin muutoksilla pyritään ja millaisia vaikutuksia muutoksella on. Tämän tiedon jakamista ei luultavasti missään ole koskaan tehty liian hyvin ja tästäkin vastuu on johdolla.

Nykyaikaisessa menestyksekkäässä kehittämistoiminnassa huomioidaan myös työntekijöiden, asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden ajatukset kehittämisessä.  Tämä saattaakin olla melko perinteisesti toimivalla sosiaali- ja terveysalalla vaikeampaa, kun työyhteisöltä vaaditaan tällöin avointa, kaikkien mielipidettä arvostavaa ilmapiiriä.

Henkilöstön ja asiakkaiden kuulematta jättäminen voi jättää myös monet loistavat ajatukset ja kokemuksen arjesta pimentoon, henkilöstö ei välttämättä sitoudu kehittämiseen ja muutosprosessin etenemistä saattaa joutua vartioimaan.


 

Kaikki eivät ole valmiita

Viimeisen kirjoitukseni jälkeen olen saanut useamman kysymyksen siitä, miksi en usko laajaan muutokseen alallamme tänä vuonna. Tässä ”ennustukselleni” muutama peruste. Toivon kyllä olevani väärässä, koska asiakkaamme ovat valmiita muutokseen ja haluavat sitä. Minusta se olisi jo yksinkin riittävä peruste toiminnan uudistamiselle. Mitäs sitä muuta odottelemaan? Asiakkaat ovat jopa valmiita näyttämään suuntaa ja auttamaan meitä kehittämisessä, jos vain otamme avun vastaan.





Alalla työskentelevät vain eivät taida vielä olla riittävän pitkällä asian kanssa. Kaikilla ei ole käsitystä siitä, miksi asioita tai ylipäätään mitään pitäisi muuttaa. Osa kokee muutoksen uhkana ja osa taas ajattelee johdon edistävän muutosta vain vallan vuoksi. Lisäksi ammattiliitotkin ovat välillä muutoksia vastustamassa, luullen palvelevansa näin jäsenistönsä etua. Erityisesti perinteisestä alamme ajattelutavasta poikkeava toiminta kerää henkilöstön ja ammattiyhdistysliikkeen vastustusta, vaikka asian pitäisi olla juuri päinvastoin.

Suurimmalla osalla johdosta ja päättäjistä on halua, valmiutta ja rohkeutta muutokseen mutta aina ei saavuteta yksimielisyyttä siitä, miten toimintaa olisi uudistettava. Tällöin saatetaan olla tekemättä mitään tai toteuttaa vain vähäisiä muutoksia.

Uskon myös, etteivät sosiaali- ja terveysalan nykyiset ongelmat ole kaikilta osiltaan ratkaistavissa alalla nyt olevalla ajattelulla. Eivätkös ne ongelmat ole juuri sillä ajattelulla syntyneet? Tämä ajattelu haastaa myös tulevaisuudessa alalle valmistuvat, siis käytännössä oppilaitokset tänään.

Me tarvitsisimme rohkeita, alan perinteisestä ajattelusta poikkeavia uudistuksia ja kokeiluja päästäksemme paljon eteenpäin mutta juuri tällaisia uudistuksia vastustetaan eniten. Toimimalla suurimmaksi osaksi samalla tavalla kuin on ennenkin toimittu, päästään kehityksessä eteenpäin vain pieniä askeleita.

Onneksi alallamme on nyt yksittäisiä ja verkostoituneitakin muutoksen edistäjiä jatkuvasti kasvava määrä.


Mukavia talvipäiviä!