Verkostoissa piilee ratkaisuja

Kukapa ei olisi ajoittain miettinyt työn haasteellisuutta nykyisellä vauhdilla kehittyvässä työelämässä. Minä ainakin olen. Työ haastaa minua jatkuvasti monella tavalla. Me saamme varmasti kaikki opetella uudenlaisia työtapoja, totutella toimimaan verkostoissa ja yhteistyössä laaja-alaisesti entistä enemmän. Verkostoissa toimiminen on toisaalta ajoittain haastavaa mutta samalla myös erittäin hedelmällistä tulosten, kehittymisen ja oman oppimisen kannalta. Verkostoissa toimiminen on kuitenkin nykyaikaa, ainakin minun mielestäni ja samalla edellytys jatkuvalle kehittymiselle.

Joskus kohtaamme elämässämme hetken, jossa omat keinot on käytetty tai tarvittavaan asioiden edistymiseen tarvitaan muiden mielipiteitä. Viimeistään silloinhan me käännymme ystäviemme puoleen ja pohdimme asioita yhdessä saadaksemme asioita eteenpäin. Minusta työelämässä verkostoituminen ei ole tämän kummallisempi asia. Organisaatiotkin tulevat joskus kohtaan, jossa pelkästään omalla osaamispääomalla toimien keinot on käytetty tai asiat eivät etene riittävästi haluamaamme suuntaan.

Työelämässä voidaan toki hakea koulutuksella lisää osaamista mutta se saattaa olla hidasta. Erilaisten koulutusten todellinen vaikutus työhön ja sen kehittämiseen on käytännössä mielestäni melko olematonta. Vaihtoehtona koulutukselle osaamispääoman lisäämiseen on uuden henkilöstön rekrytointi. Rekrytointi on kuitenkin kallista, aikaa vievää, epävarmaa ja henkilöstökuluja kasvattavaa. Lisäksi sen hyödyt realisoituvat hitaasti.

Luomalla ja hyödyntämällä erilaisia verkostoja voidaan saavuttaa melkoisia hyötyjä. Miksi pitäisi keksiä polkupyörä uudestaan? Jos jossain on ratkaistu ongelma tai tehdään asioita paremmin, kuin minä teen, eikö ole yksinkertaisinta ottaa siitä oppia? Kukaan meistä ei kuitenkaan liene niin täydellinen, että tekisi kaiken paremmin kuin muut.

Johtaminen ja pasianssi

Onko otsikossa mainitsemillani asioilla yhteyttä? Vastaus riippuu kai siitä miten ja mitä me niistä ajattelemme. Minusta niissä on eroja ja samankaltaisuuksia. Niitä yhdistää ehkä tietynlainen strateginen ajattelu, looginen päättely ja asioiden tekeminen oikeassa järjestyksessä.  Pitäisi tehdä oikeita asioita, oikeaan aikaan ja oikeassa järjestyksessä jne. Siinäpä haastetta. Kumpaa tahansa otsikossa mainitsemistani asioista teemmekään, löytyy monesti ihmisiä, jotka ovat halukkaita neuvomaan omasta mielestään oikeaa toimintatapaa. Tässä ei tietenkään sinänsä ole mitään moitittavaa. Ongelma syntyy silloin, jos neuvoja jakelevat henkilöt eivät ole valmiita hyväksymään muita tapoja tehdä asioita, kuin omansa.

 Pasianssi ja johtaminen ovat molemmat yleensä yksinäistä puuhaa. Ranskan kielessä pasianssipelejä kutsutaan sanalla solitaire, joka tarkoittaa myös yksinäisyyttä. Viimeisten viikkojen aikana, olen tavannut useita johtotehtävissä olevia ihmisiä, joista monet ovat todenneet johtamisen olevan hyvin yksinäistä työtä. Ajoittain asiasta kannetaan jopa huolta, eikä aina suotta. Osa viime aikoina tapaamistani johtajista on joutunut miettimään ratkaisua/parannusta asiaan omalta kohdaltaan. Tämä taitaa kertoa jo paljon siitä yksinäisyydestä ja sen mahdollisista seurauksista, mitä johtaja voi kokea työssään.

Johtaja voi kaiketi kokea olevansa yksin, vaikka onkin ihmisten ympäröimä. Ei kai johtaja tässäkään asiassa poikkea millään tavalla muista ihmisistä. Kaikki me voimme varmasti tuntea joskus olevamme yksinäisiä väenpaljoudessakin ja toisaalta voimme olla tuntematta yksinäisyyttä, vaikka olemme yksin.

Elämä on opettavaista

Kirjoitin heinäkuussa tekstin: Voiko aina olla 100 lasissa?, jonka voisin toistaa miltei sanasta sanaan tässä kohdassa, vain ajankohtaa vaihtaen. En kuitenkaan ryhdy moiseen, vaikka nuo sanat ovat suurelta osin edelleen ajankohtaisia ja asioita, joita olen miettinyt uudestaan. Elämä on opettavaista. Tuon tekstin kirjoittamisen aikaan luulin, että kohtaamani vaikeudet ja kriisit ovat ohi. Eivät olleet, tai ehkä olivat siltä erää mutta asiat tässä elämässä tuppaavat muuttumaan. Vanha sanonta; ”ei kahta, ilman kolmatta” kävi toteen ja oli jälleen aika pitää taukoa blogin kirjoittamisesta.

Uskon silti yhä, että kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Minunkin viime vuoden tapahtumilla ja sattumuksilla lienee tarkoituksensa, vaikka se ei olekaan vielä kaikilta osin minulle valjennut. Sen verran oli kuitenkin koettelemuksia vuodessani, että Uusi vuosi oli tervetullut.  Ajattelen myös, että välillä on hyvä joutua miettimään asioita syvemmin, pohtia omia arvoja ja sitä, miten me tätä elämää elämme. Niinhän se on, että ajoittain on hyvä alkaa tekemään asioita uudella tavalla tai uusia asioita. Ja jostain on myös joskus hyvä luopua.

Ennen vuoden vaihdetta mietin, miten ihmeessä juhlistaisin vuoden vaihtumista? Ajatuksenani oli päästä viime vuonna kohdanneistani ikävistä asioista eroon. Ne jotka minua yhtään tuntevat eivät ehkä ylläty tavasta, jolla päätin asian toteuttaa. Hankin raketin, jonka kylkeen kiinnitin paperilapuille kirjoittamani asiat, joista halusin eroon. Loput voittekin sitten arvata =) Olipahan muuten elämäni paras raketti! Tuon raketin väriloisteen himmennyttyä lähdin kevein mielin ja leveä hymy huulillani kotiin ja Uuteen vuoteen.

Loisteliaita talvipäiviä!

Ps. Kiitos vielä viesteistänne sekä kannustuksesta jatkaa kirjoittelua bloggaustaukoni aikana!

Kuva: Anthony Cramp

Sänky vai vanhus?

Päättäjien keskusteluita ja uutisointia seuranneena ei voi välttyä ajatukselta, että järjestelmä on tekemässä palveluiden tuotannosta entistä kalliimpia. Vanhuspalvelulain uudistamisen yhteydessä on käyty laajaa keskustelua henkilöstömitoituksesta. Olisiko kuitenkin niin, että eräs tärkeä asia, asiakas on unohtunut?

Jos henkilöstömitoitus määritellään nykyisten suositusten kanssa samalla tavalla, se perustuu asiakaspaikkojen määrään. Siis sänkyjen määränkö pitäisi ratkaista, miten paljon täytyy olla hoitajia? Sillä ei ole nykysuosituksissa, eikä julkisuudessa vanhuspalvelulain valmistelusta käydyssä keskustelussa ymmärrykseni mukaan arvoa, onko sängyssä hoidettava asiakas vai ei, tai mitä hänen hoitonsa vaatii.

Jos näin edetään lain valmistelussa ja ajatusta levitetään muuallekin, kuin vanhuspalveluihin tulee sosiaali- ja terveydenhuollonpalvelujärjestelmästä järjettömän kallis kaikille. Jos työntekijöitä on palkattava vain siksi, että nille voi mahdollisesti olla käyttöä, ei toiminta kuulosta kovin järkevältä. Tuo on kuitenkin arkipäivää sosiaali-ja terveysalalla.

Jos taas halutaan tehdä asioita nykyaikaisesti = joustavasti, järkevästi ja taloudellisesti, olisi henkilöstömitoituksen perustuttava ehdottomasti asiakasmäärään tai niiden vaativuuteen. Hoidettavien vanhusten määrän tulisi olla tekijä, joka määrittelee vanhuspalveluiden henkilöstötarpeen. Ei kai tyhjä sänky hoitoa tarvitse, vaikka julkisuudessa onkin väitetty tällaisen mitoituksen parantavan jopa hoidon laatua? Ajattelemallani muutoksella saataisiin aikaan resurssien kohdentuminen nykyistä paremmin kaikissa sosiaali- ja terveyspalveluissa ja voitaisiin taata, että kenenkään ei tarvitse maksaa tyhjästä.

Jo nykyisen suosituksen ollessa käytännön toiminnan ohjaajana on nähty, että käyttöasteen jäädessä vajaaksi asiakaspaikkoihin perustuva henkilöstömitoitus on aiheuttanut kustannusten osalta ongelmia. Lasku tästä lankeaa luonnollisesti kunnille ja veronmaksajille. Nykykäytäntö on aiheuttanut myös yksiköiden lakkauttamisia ja yksityisten palveluiden tuottajien konkursseja, ellei asiakaspaikkoja ole saatu täytettyä riittävän nopeasti. Näin myös hoidettavat asiakkaat ovat joutuneet kärsimään vanhuspalveluissa, joutuessaan muuttamaan omasta ”kodistaan”.

Uudistaisin kyllä tässä kohdassa ajattelua hieman, entä sinä?

Tavikset ja luuserit

Maailmalla, Euroopassa ja Suomessa kaikilla aloilla, jopa sosiaali- ja terveysalan palveluiden tuotannossa on siirrytty aikaan, jossa tavanomaisella palvelulla/ tuotteella ei välttämättä menestytä. Täytyy ylittää tavallisuus/ keskinkertaisuus. Ei riitä, että tehdään niin kuin on aina ennenkin tehty (jos on tarve menestyä tai pärjätä aiempaa paremmin), nyt pitää olla hyvä ja kehittyä. Niin totta, jopa minun työssäni.

Lenita Airisto paukautti tuon totuuden pöytään Porissa SuomiAreenalla 18.7. Sitten kaivettiin hieman tarkoituksellista väärinymmärrystä ja haloo oli valmis. Ilta-Sanomat kirjoitti 19.7. ”Kansa raivostui Lenita Airiston tavispuheista”. Netissä Ilta-Sanomat kirjoitti: Nyt jyrähti: Lenita: Tavis on luuseri. Lenitan puheissa on kuitenkin hieman pohtimisen aihetta.(Lenita itseasiassa taisi tulkita alkuperäistä Thomas L. Friedmanin kolumnia palveluihin ja tuotteisiin kohdistuen mutta hieman provokatiivisella käännöksellä)

 Kilpailu lisääntyy joka alalla, myös sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kunnat ostavat luonnollisesti parasta mahdollista palvelua hinta-laatusuhteessa. Niinhän me kai kaikki teemme, kun jotain ostamme. Valitsemme jonkinlaiset kriteerit hankinnalle ja sitten marssimme kaupoille. Tavallisuus/keskinkertaisuus erottuu silloin harvoin joukosta, etenkään jos on vielä kyseessä kallis tuote (sanottakoon nyt, että sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kalliita aina niitä ostettaessa, paitsi palveluiden tuottajien mielestä).

Jos asiaa ajatellaan pidemmälle kuin yksittäisenä palveluna, niin on pohdittava kuka sen palvelun oikeasti tuottaa? Organisaatiohan ei taida sinällään tehdä yksin mitään. Johto yksin ei voi tehdä mitään. Kaikki tapahtuu loppujen lopuksi asiakastyötä tekevien ihmisten toimesta. Siis kaikkien työntekijöiden on yksilöinä ylitettävä tavallisuus/ keskinkertaisuus ja on kehitettävä työtä, jos on tarve menestyä aiempaa paremmin. Vain tällä tavoin voidaan saavuttaa kokonaisuus, joka on aiempaa/ muita parempi. 

Voiko aina olla 100 lasissa?

Mitä tapahtuu nykyaikana (kun pitäisi jatkuvasti olla tehokas) töissä, jos työntekijän tehokkuus hetkellisesti laskee? Voiko ihminen toimia koneen tavoin, aina täysillä vai onko inhimillistä että esim. yksityiselämässä sattuvat kriisit näkyvät työtehon laskuna. Miten siihen suhtaudutaan? Onko väärin kuitenkin olla töissä vaikka ei käykään ihan täysillä tehoilla, vai pitäisikö olla sairaslomalla?

Paljon kysymyksiä mutta kukapa olisi oikea henkilö antamaan vastauksia? Muun muassa noita kysymyksiä olen pohtinut loppukevään ja alkukesän aikana yksityiselämässäni sattuneista tilanteista johtuen. Kohtasin samaan aikaan kaksi suurta kriisiä omassa elämässäni ja olen joutunut tosissani työskentelemään saadakseni itseni takaisin ns. normaaliin moodiin (tästä syystä myös blogini päivitykset ovat olleet hieman harvassa, anteeksi siitä).

Suuret elämän kriisit eivät voi millään olla näkymättä työssä ja sen tuloksissa. Minusta on silti inhimillistä ja nykyaikaisen työnantajan sekä työyhteisön toimintaa hyväksyä ihmiset heikkouksineen, sellaisena kuin he ovat. Aina ei voi odottaa työntekijän pystyvän tehokkuudessa samalle tasolle.

Minä en jäänyt pitkälle sairaslomalle vaikka sellaistakin minulle tarjottiin. Katsoin parhaimmaksi olla töissä, tehdä välttämättömät asiat ja keskittyä muun ajan itseni kuntoon saattamiseen. Kun välttämättömät asiat on tehty voivat muut asiat odottaa, mikään tekemätön tuskin karkuun lähtee vaikka siirtyykin. Ei maailmaa tarvitse tänään valmiiksi saada, näin ajattelin keväällä. Enkä kadu valintaani, vaikka olenkin saanut aiheesta arvostelua osakseni. Olen todella kiitollinen työyhteisölleni ja yhteistyökumppaneillemme joustavuudesta, välittämisestä ja käsittämättömän suuresta tuesta mitä olen viime aikoina saanut. 

Asiat on asetettava tärkeysjärjestykseen kaikkihan tuon tietää mutta muistammeko, että tuo järjestys voi muuttua kaikkien meidän kohdalla joskus, edes hetkellisesti? Ei kai niitä kiveen ole hakattu.

Varhainen puuttuminen lopetettava?

Olen usein miettinyt sosiaalityössä jatkuvasti esiintyvän varhaisen puuttumisen merkitystä käsitteenä ja erityisesti sen syntyä tai ajatusta sen takana. Minusta meidän olisi tarjottava tukea, eikä puututtava ihmisten elämään. Ainakin ensisijaisen painopisteen tulisi olla tukemisessa.

Arvatkaa mitä minä sanoisin, jos joku ryhtyisi puuttumaan elämääni. Taustatiedoksi kuviteltuun vastaukseen riittänee useat suomalaisuuteen ja pohjalaisuuteen liittyvät luonteenpiirteeni. Ymmärrän siis varsin hyvin asiakkailta tulevan reaktion ja vastustuksen kaikkeen heidän elämäänsä puuttumiseen.

Arvostavan kohtaamisen tulisi olla aina lähtökohta vuorovaikutukselle ja erityisesti asiakaspalvelussa, myös sosiaali- ja terveysalalla. Kunnioitus itsemääräämisoikeutta kohtaan jokaisen ihmisen kohdalla tulisi niin ikään olla perusasioita. Kumpikaan noista ei toteudu, jos minun elämääni puututaan.

Käsitteenä varhainen puuttuminen johtaa ajatukseni vanhakantaiseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon, jossa asiantuntija määrittelee mikä asiakkaalle on parasta. Ei liene paras lähtökohta yhteistyölle missään toiminnassa, jos joku ensin määrittelee toisen käyttäytymisessä ongelman ja haluaa siihen sitten puuttua.

Ongelmana lienee tässäkin tapa ilmaista asioita. Minusta varhainen puuttuminen tai puuttuminen ylipäätään on loistava esimerkki lähestymistavasta, jolla ei luoda kovin hyviä lähtökohtia tulevalle yhteistyölle. On totta, että joissain tilanteissa on pohdittava rajaa tuen ja kontrollin välissä mutta puuttumisen, kontrollin ja työntekijän asettamista tavoitteista lähtevän toiminnan ei tulisi koskaan olla ensimmäinen vaihtoehto toiminnassamme.